lauantai 21. lokakuuta 2017

Kristiina Vuori: Filippa

Tuoksuuko sinun ihosi yhä minulta?
Kristiina Vuoren Filippa sijoittuu 1500-luvun Suomeen. Päähenkilö, teoksen alussa nuori tyttö ja teoksen lopussa aikuinen nainen, on selvästi osa perhettään ja sukuaan. Hänellä on kaksi veljeä, Joakim ja Klaus. Joakim on veljistä vanhempi, mutta huikentelevainen ja heikko. Klaus puolestaan on synkkä, voimakas ja arvaamaton. Filippa asettuu varakkaan perheensä toiveiden mukaan huolehtimaan omaisuudestaan. Omaisuudestaan Filippa pitää hyvän huolen, mutta hän itse jää odottamaan omaa puolisoa ja lapsia. Tehtävissään taitavan Filippan tarina on mielestäni surullinen ja täynnä aikomuksia, odottamista ja kaipausta.

Kansikuva kustantajan sivuilta

Filippa on hieno lukukokemus. Vuori kuvaa uskottavasti ja koskettavasti naisen tunteita ja sitä vähäistä liikkumatilaa, joka naisella 1500-luvulla oli. Filippa on kertomus halusta, johon liittyy häpeää ja pelkoa. Ote kirjasta:
Taas yksi vuosi alta pois. Eletty päivä päivältä, viikko viikolta - - kaivaten lasta syliini, kaivaten rauhaa ajatuksiini ja uniini. Minua ympäröi joukko rakkaita ihmisiä ja silti olen yksin, yksinäisempi kuin koskaan ennen. - - 
Sillä sinua en suostu ikävöimään. Sinua, joka olet asettanut piinan päälleni.
Filippan minäkertoja puhuttelee teoksessa henkilöä, joka vaikuttaa kaikkiin Filippan päätöksiin ja ajatuksiin. Filippa ei ole ajatuksissaankaan yksin, peto vaanii saalistaan aina. Kerronnan ratkaisu on tehokas, koska lukijanakin tunnen varjon, joka päähenkilön elämässä on. Filippa on naimattomana naisena täysin riippuvainen sukunsa miehistä ja erityisesti veljestään, joka on sisarensa päämies ja etujen valvoja. Teoksen voi lukea rakkaustarinana ja tarinana vallankäytöstä. Vaikka halusin lukea tarinan rakkauden kautta, en voi täysin ohittaa vallan ja hyväksikäytön teemaa. Toisen alistaminen ja hallitseminen hävittää vastavuoroisen ja tasa-arvoisen rakkauden. Tämä ristiriita ei vie teoksen kiinnostavuutta, pikemminkin päinvastoin. Minun tekisi mieli lukea teos monta kertaa peräjälkeen, eri henkilöiden näkökulmasta. Erityisesti erään miehen näkökulma ja oma ääni jää kiinnostamaan. Vuori on kuvannut taitavasti alisteisen suhteen, jossa Filippa joutuu yksin selviämään. 

Filippasta muissa blogeissa:
Kirsin kirjanurkka
Kirjahilla
Kirjasähkökäyrä
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Kirjakaapin avain (äänikirja)

Kristiina Vuoren muista teoksista blogissani:
Näkijän tytär (lyhyesti)
Siipirikko
Disa Hannuntytär
Kaarnatuuli

Kristiina Vuoren Filippaa käsitellään Helsingin Kirjamessujen lukupiirissä perjantaina 27.10. klo 10.15. Olen itsekin siellä paikalla bloggarina.

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta!

Teos: Filippa
Tekijä: Kristiina Vuori
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Tammi

torstai 19. lokakuuta 2017

Helsingin Kirjamessut lähestyvät

Helsingin Kirjamessuihin on viikko. Kirjoitin vähän aikaa sitten messusuunnitelmistani alustavasti ja kerroin palaavani tarkemmin tärppeihin. Tässä ovat omat valintani messuille:

1) Lajivirren laulamaa - Kalevala ja kirjallisuus
Torstaina 26.10. klo 11 Minna Canth -lavalla kuullaan Jyrki Korpuan kertovan Kalevalan merkityksestä suomalaiselle kulttuurille ja kirjallisuudelle.

2) Siipirikon kuiskaus
Perjantaina 27.10. klo 16.30 Mika Waltari -lavalla Päivi Alasalmi kertoo romaanistaan, joka sijoittuu 1500-luvulle ja kertoo saamelaiskulttuurista.

3) O
Lauantaina 28.10. klo 11 Miki Liukkonen puhuu romaanistaan Aleksis Kivi -lavalla. Kaikkeus on luonamme.

4) Rohkeinta on rakastaa itseään
Lauantaina 28.10. klo 12 Kirjakallion lavalla pidetään paneelikeskustelu itsensä rakastamisen vaikeudesta. Keskusteluun ottaa osaa mm. Nadja Sumanen, jonka uutuuden Terveisin Seepra luin juuri äskettäin.

5) 1500-luvun nuoret
Sunnuntaina 29.10. klo 11.30 Takauma-lavalla kuullaan Anna Amnellia, joka kirjoittaa nuortenromaaneja, jotka sijoittuvat 1500-luvulle.

Pääsen kirjabloggarina Helsingin Kirjamessuille. Kiitos Messukeskukselle bloggaripassista.

Aion pääasiassa tviitata messuilta (Twitterissä @MSaavalainen), mutta tavoitteena on myös kirjoittaa ainakin yksi blogiteksti omista messukokemuksista. Sen tiedän varmasti, että kirjoitan blogitekstin Kristiina Vuoren Filippa-teoksen lukupiiristä, johon otan osaa perjantaina 27.10.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Lippuja Helsingin Kirjamessuille

Olen saanut pääsylippuja jaettavaksi Helsingin Kirjamessuille. Liput ovat sähköisiä, joten lähetän onnekkaille (tai tässä tapauksessa nopeille) liput sähköpostiin. Pidän tämän lippujen jaon yksinkertaisena:

Ilmoita minulle sähköpostiin, jos haluat kertalipun Helsingin Kirjamessuille. Liitä sähköpostiin kuitenkin nimesi. On mukava tietää, kuka messuille pääsee näillä lipuilla. Sähköpostini löydät blogini välilehdestä Yleistä blogista ja yhteystietoni. Jaossa on tänään viisi messulippua. Lähetän lipun siihen sähköpostiosoitteeseen, josta viesti tulee.

Tiedotan tässä postauksessa, kun viisi lippua on löytänyt ottajansa.

Itse odotan Helsingin Kirjamessuja innolla! Torstaina blogistani löytyvät messuvinkit jokaiselle kirjamessupäivälle.

Tilanne 17.10. klo 8.15: Neljä lippua jaettu, yksi jäljellä.
17.10. klo 10, kaikki liput ovat menneet. Kiitos osallistuneille!

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Harri Virtanen: Hah! Runoja

Lopullinen
levollisuus.

Meri ilman
aaltoja,

muutos
muuttumattomuudessa.

Jätä se.

Haluan lukea runoja mahdollisimman paljon. Halustani huolimatta runot painuvat elämässäni välillä unohduksiin ja sitten taas tulevat näkyviin ja luettavaksi. Runot ovat kiitollista luettavaa, koska niihin voi syventyä pienissä erissä haluamaansa tahtiin. Tilaisuus runosukellukseen tarjoutui, kun sain luettavakseni Harri Virtasen runoteoksen.

Hah! Runoja on runoteos, jonka lukee vaivatta läpi yhdellä lukukerralla. Kun teosta pitää kätensä ulottuvilla, yksittäiseen runoon voi palata kesken arkisen tekemisen hetkeksi ja sitten jatkaa muiden asioiden tekemistä. Teos koostuu runoista, joista muodostuu harjoitusten sarja. Teoksen päätteeksi löytyykin teksti, jossa viitataan buddhalaiseen meditaatiotraditioon. Mielen puhdistavissa harjoituksissa "solmimalla" ajatuksensa ja jättämällä ne sikseen voi päätyä vapauttamaan mielensä. Jos ymmärrän viittauksen oikein, runojen lukeminen voi olla tätä ajatusten solmimista.

Läpiluettuna peräjälkeen Virtasen runot puuduttavat. Paremmin ne toimivat minulle, kun maltan lukea vain yhden runon kerrallaan. Runon puhuja on kaltaiseni keski-ikäinen väsynyt ja mittansa täyteen saanut henkilö, jonka ajatukset ainakin osin tuntuvat hyvin tutuilta. Ote runosta:
En pidä
mitään.

En heitä
syrjään

mitään
polullani.

Halu on lopussa,
ajatukset,

ja vasta-aine, joka työntää ne syrjään,
ovat loppuneet.

Virtasen runoissa on äänessä yksinäinen ruonon puhuja. Takakannen teksti mainitsee runoissa hetkittäisesti löytyvän yhteys toisiin ihmisiin. Ymmärrän tämän yhteytenä yleiseen ihmisyyteen, en niinkään toiseen ihmiseen henkilökohtaisesti. Yksinäisyys on päällimmäinen tunne, joka runoista jää.

Eilen illalla luin puolisolleni ääneen runoja. Sama metkuilu jatkui tänä aamuna aamupalapöydässä. Virtasen runot sopivat kuitenkin paremmin luettavaksi hiljaa itsekseen. Annan puolison jatkaa oma lukemisiaan ja jatkan runojen kanssa yksin ja omassa rauhassani. Solmin ajatuksiani ja annan niiden vapautua aikanaan.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Hah! Runoja
Tekijä: Harri Virtanen
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Noxboox

lauantai 7. lokakuuta 2017

Nadja Sumanen: Terveisin Seepra

Ensimmäinen kuva oli aina musta.
Nadja Sumasen Rambo on ollut minulle niin vaikuttava kokemus, että tartuin Sumasen uutuuteen hivenen vapisevin käsin. Heti lukemisen aluksi ahdistun päähenkilöstä ja hänen pahasta olostaan. Yläkouluikäinen Iris ei ole kotonaan missään. Koulu, baletti ja koti, kaikki ovat pakkoa ja tyhjyyttä täynnä. Iriksen isä on omilla teillään ja äiti on varsinainen kammotus ruokavalioineen ja pakkokuntoiluineen. Veli on päihdeongelman takia hoidossa ja mummo on aika kalsea tapaus. Iris on yrittänyt ratkaista omaa pahaa oloaan viiltelyllä ja itsensä nälkiinnyttämisellä. Kaipaan Rambon elävyyttä ja lämpöä.

Aika pian alun nuivan tunnelman jälkeen ajatukseni alkavat muuttua. Sumanen osaa kertoa nuoren elämästä ja hänen tunteistaan niin, että alun Irikseen kokemani epäluulo ja etäisyys muuttuvat myötätunnoksi. Välillä nauraa pyrskähdän, koska Iriksen ex-kakkubloggariäiti Irja on ihan kamala. Samalla voisin itkeä, sillä Irja on niin hirveä. Voi Iristä! Häntä ei auta perheen varallisuus, koska hyytävä kylmyys ihmisten välillä ja sisällä leviää kaikkialle. Ote kirjasta:
- Millainen se mun raskaus sitten niin kuin oli? kysyin hitaasti.
Irjan sormi pysähtyi puhelimen ruudulle. Hetki venyi. Liekki väpätti.
- Sä menit yliaikaiseksi, ja mä oli niin turvoksissa ettei sormuksiakaan saanut sormista. Ja reiteen tuli suonikohju, Irja tokaisi. - Niinhän sitä sanotaan, että poika antaa kauneuden ja tyttö vie sen. - - 
- Mutta sä olet sanonut, että mä olin kiltti vauva, yritin.
- Olit joo, mutta kyllä musta tuntui, että multa oli mennä sisuskalutkin sen kuukauden aikana jonka mä sua imetin.
Kuva kustantajan sivuilta.
Sumanen piirtää nuoren ahdistuksen esiin kuvaten huolellisesti erityisesti itseensä kääntyneet perheenjäsenet ja yhdessä olemisen vaikeuden perheessä. Aluksi apu Irikselle tulee yllättävältä suunnalta, mutta kun asiat alkavat muuttua parempaan suuntaan hyvät asiat seuraavat toisiaan. Terveisin Seepra -romaanissa luotetaan ihmiseen ja hänen kykynsä muuttua. Sumanen antaa äänen tytölle, joka on tarinan aluksi hyvin hiljainen ja huomaamaton. Iris kuitenkin kasvaa ja vahvistuu tarinan aikana.
Tässä olen minä, kuiskasin ja nojasin niskaani pellavaiseen kylpytyynyyn. Ei kukaan muu.
Terveisin Seepra on täsmälukemista yläkouluikäisille ja heidän vanhemmilleen. Teokseen voisivat tarttua myös työkseen nuoria auttavat aikuiset. Lopultaan Terveisin Seepra on yhtä lämmin ja lohduttava kuin Rambo. Kiitos kirjailijalle! Toivottavasti lukijat löytävät teoksesi!

Blogitekstini Rambosta (Kirjamessuilla 2015, Lukuhaaste 4.11.2015, Lukuhaaste 5.11.2015 ja Rambo Siilinjärvellä kesällä 2016).

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.

Teos: Terveisin Seepra
Tekijä: Nadja Sumanen
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Otava

perjantai 6. lokakuuta 2017

Helsingin Kirjamessut lähestyvät


Nyt viikonloppuna kirjamessuillaan Turussa. Turun kirjamessut vaikuttavat erittäin mielenkiintoisilta, mutta jäivät minulta tänäkin vuonna väliin. Hehkutan nyt ennakkoon Helsingin tulevia messuja.

Kolmen viikon päästä on Helsingin Kirjamessut! Kolme viikkoa menee nopeasti. Olen itse menossa messuille pitkän kaavan kautta, joten olen paikalla kaikkina neljänä päivänä. Olen jo selannut sekä sähköistä että perinteistä messulehteä. Paperinen perinteinen lehti on mielestäni luotettava messuilijan apu. Ensimmäisellä lukukierroksella piirtelen palleroisia, jotka osoittavat aiheen tai puhujan olevan kiinnostava. Seuraavalla lukukerralla merkitsen värillä mielestäni pakolliset kuunneltavat. Lopuksi viimeistelen messulehteni merkeillä, joista huomaan mahdollisia kuunneltavia riippuen omista voimista ja päivän tapahtumista. Kokemus on osoittanut, että pakkopalleroita ei saisi päivässä kahta enempää olla, muuten innokkaana kuuntelijana ihan läkähdyn.

Osallistun myös bloggarina lukupiiriin. Perjantaina 27.10. klo 10.15 on Kristiina Vuoren Filippa-teoksen lukupiiri. Lukupiirissä on vielä tilaa. Jos kiinnostuit,  käy ilmoittautumassa yllä olevasta linkistä.

Ennen messuja kerron tarkemmin omista kiinnostuksen kohteistani messujen ohjelmassa.

lauantai 16. syyskuuta 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Vien sinut kotiin on romaani perheestä. Minäkertoja Markus on aikuinen, mutta hänen ympärillään värähtelee lapsuuden perheen suru. Markuksen lähipiiriä ovat olleet äiti, isä, sisaret Sofia, Ellen ja Carola, Timo ja seurakunta. Sisaret ja aikuisen elämän rakkaudet ovat Markuksen elämän merkittävimmät ihmiset ja heidän kauttaan Markus piirtyy maailmaan.

Luin romaanin Vien sinut kotiin nauttien. Intensiivisin ote romaanilla on Markuksen lapsuuskuvauksessa, jossa Jehovan todistajiin kuuluvan perheen elämästä kerrotaan lapsen näkökulmasta. Seurakuntaan kuulumattomat ovat maailmallisia, ja lapsia velvoitetaan elämään Raamatun ohjeiden mukaan. Lapset muodostavat omanlakisen ryhmän, jonka vaarallisista toimista etäällä pysyttelevät vanhemmat eivät tunnu tietävän mitään.

Vien sinut kotiin on minulle surullinen tarina. Markus jää elämässään yksin ja irralliseksi, vaikka hän onkin monin tavoin ulkoisia seikkoja tarkastellessa yhteydessä toisiin ihmisiin. Kyse on sisäisestä yksinäisyyden tunteesta, joka välittyy romaanista hyvin. Lapsena uskonnollinen viiteryhmä luo erillisyyttä suhteessa toisiin. Aikuinen Markus on selkeästi ulkopuolinen asuessaan vieraassa maassa miltei luvattomana työntekijänä. Kartta, jota nuori Markus New Yorkissa lukee, on painettu väärin, joten hän päätyy lukemaan vieraan kaupungin katuja virheellisesti. Aivan kuin Markuksen elämänkarttakin olisi painettu väärin: hän on kartalla, mutta jokin on pielessä. Hän tarvitsee perille pääsemiseen toista ihmistä, mutta tekee vääriä valintoja.

Ote teoksesta:
Luin romaanin illalla. Se oli taitavasti kirjoitettu rakkauskertomus, ja ymmärsin, miksi se oli herättänyt huomiota. Yritin löytää kirjasta viitteitä Alisoniin tai itseeni, poissaolevaan isään, mutta vaikka esikoiskirjat usein kertovat kirjailijan omasta nuoruudesta tai perheestä, en huomannut mitään ilmeistä.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Vien sinut kotiin
Tekijä: Ben Kalland
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Atena

torstai 7. syyskuuta 2017

JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja

Etsiskelin JP Koskisen uutuutta muutamasta kirjakaupoista tuloksetta. Päädyin lopulta lainaamaan sen kirjastosta päivänä, jolloin hullu mielentilani huuti pirullisen mustaa luettavaa. Sitä sainkin. Ote teoksesta:
Marraskuun lopulla syöttöjuoppo lopetetaan. Vuoden pimein jakso on tähän oivallisin aika, sillä syöttöjuoppojen aktiivisuus laskee ja paino alkaa nousta. Syöttöjuopolle tarjotaan teurastamolla erittäin runsaasti alkoholia niin, että tuloksena on hengityksen lamaantuminen ja kuolema.
Teos Kannibaalien keittokirja alkaa todella keittokirjaosuudella, jossa saadaan arvokasta tietoa eri lihoista resepteineen. Ensimmäinen kolmannes teoksesta on erityisesti mieleeni. Päädyin lukemaan keittokirjaa ääneen puolisolleni automatkalla. Hän jäi pohtimaan vähäistä mausteiden määrää suhteessa suuriin lihamääriin.

Kannibaalien keittokirjan minäkertoja, Oskari, on mainostoimistossa töissä. Esimies Hakkarainen ärsyttää Oskaria, joka haluaa olla rauhassa ja tehdä omia asioitaan omaan tahtiin. Keittokirjaa kirjoittava yksinäisyyden turvasta nauttiva mies kertoo tarinansa teoksessa, joka rullaa vaivattomasti eteenpäin. Toive kumppanista, yhteydet veljeen ja sinnittely töissä piirtävät esiin aika persoonallisen tyypin, joka kuitenkin on uskottava tietyistä ominaisuuksistaan huolimatta.

Luin Kannibaalien keittokirjaa syöden yhtä sun toista. Liha pyöri suussani aika lailla, kun samalla sain lukea keitetyistä sormista ja auki sahatusta kallosta. Koskinen kuvaa teoksessaan epätavallista tavallista miestä, joka ei pelkää kuolla. Ote teoksesta:
- Sinussa on enemmän lihaa. Porsaistakin valitaan aina lihavin, puolustauduin.
- No mitä siitä? Jos minä katoan, tiedät, kuka katoaa seuraavaksi. Se olisikin sinulle mukava vuosi. Voisit ihmetellä, mikä lihanpala onkaan palvautumassa saunan katossa. Veriletut voisivat juuttua kurkkuusi, Markus tuhahti.
- Sinä maistut katajalta. Arvaisin heti, jos sinusta olisi tehty pihvi.
- Vai katajalta? Minä kuulun siis hirvien ja kolmioiden heimoon, niinkö?
Kannibaalien keittokirja on hyvä valinta mustan huumorin ystävälle. Kunhan näen teoksen kirjakaupassa, ostan yhden niteen rakkaalle ihmiselle lahjaksi. 

Teos: Kannibaalien keittokirja
Tekijä: JP Koskinen
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Like

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Äänikirjat ovat yksin autoilevan ilo

Aloitin nyt syksyllä säännöllisemmän autoilun. Joka viikko saan istua aika monta tuntia autossa yksin. Parasta yksin autoilussa ovat äänikirjat, joita saan kuunnella. Ensimmäisellä kierroksella kirjastossa huomasin äänikirjahyllyjen päivittyneen ja valitsin kuunneltavaksi Elena Ferranten romaanisarjan ensimmäisen osan.

Loistava ystäväni oli minulle melkoisen voimakas kuuntelukokemus. Ehkä teoksen puoleen väliin ajattelin, etten pidä kuulemastani. Nuorten naisten asuinympäristön raakuus tuntui todella vaikealta kuunnella. Kun sitten antauduin tarinan vietäväksi, huomasin olevani aivan tunteideni vallassa. Nuoren Elenan epävarmuus ja Lilan voima tuntuivat minussa, vaikka vain istuin auton penkillä ja annoin tekstin virrata lävitseni.

Seuraavaksi pääsinkin etsimään kuunneltavaa Karstulan kirjastosta. Eräänä tavoitteenani oli valita lyhyt äänikirja. Sydän vielä ruvella edellisestä kuuntelusta valitsin Toni Morrisonin romaanin Koti. En todellakaan lukenut takakannen tekstiä ennen kuuntelun aloittamista. Ehkä lyhyempää äänikirjaa valitessani toiveeni oli kuulla kevyempi tarina. Toni Morrisonin teokset ovat loistavia, mutta kevyitä ne eivät ole.

Tarina sodan vaurioittamasta miehestä ja hänen sisarestaan sulautui mielessäni kaikkeen siihen tuskaan, jota koin Loistavan ystävän kanssa. Koti on minulle kertomus särkyneiden ihmisten ponnistelusta kohti siedettävää elämää. Ensin on jäätävä henkiin. En itkenyt kuunnellessani, mutta kiemurtelin ja koin vellovaa ahdistusta. Huh!

Seuraavan äänikirjan valitsin aivan toisesta ääripäästä. Nora Robertsin Kaukainen unelma on hattaraa Ferranten ja Morrisonin teoksiin verrattuna. Se ei haittaa, nyt hattara sopii oikein hyvin. Rikkaita ihmisiä, ihmissuhdeongelmia ja oletus onnellisesta lopusta ainakin kaikille hyville ihmisille on paikallaan ja viihdyttää minua nyt autossa.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni
Toni Morrison: Koti
Nora Roberts: Kaukainen unelma 

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Kaari Utrio: Hupsu rakkaus

Kokenutta kotiopettajatarta eivät tittelit pelottaneet. Jokainen ylhäisyys oli kerran ollut lapsi ja tankannut aakkosia aikuisen vaativan silmän alla. Kaikki olivat pelänneet vitsaa, ja useimmat pelkäsivät sitä yhä. Valtaosa ihmisistä oli pelkureita; se kannatti muistaa nuoren naisen, joka ei voinut tukeutua sukuun, asemaan eikä omaisuuteen.
Perjantaina kotiuduttuani arjen töistä minua oli odottamassa postipaketissa Kaari Utrion uutuusromaani. Viikonloppu ei olisi voinut alkaa paremmissa merkeissä. Nyt sunnuntai-iltapäivänä ihanuus on luettu. Yöunista nipistämällä sain seikkailla useita tunteja viisaan leskirouvan seurassa 1800-luvun Suomessa.

Lauantaina aamupalapöydässä perheenjäsenet saivat nauttia ääneenluetuista romaanikatkelmista. Hupsu rakkaus alkaa vauhdilla ja nuori Hedda Becke on ikävässä pinteessä heti teoksen ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Hehkuttaessani Utrion romaania osa perheestä muisteli minun lukeneen edellisen Utrion romaaniuutuuden kaksi kuukautta sitten ja ihmetteli kirjailijan julkaisuvauhtia! Kerroin, että tätä romaania kirjailija on kirjoittanut kaksi vuotta. Edellisen Utrion kirjan luin tuoreeltaan elokuussa 2015. Utrio (@KaariUtrio) on aktiivinen Facebookissa, missä hän kertoo kirjoittamisprosessistaan ja teosten aiheiden taustoista. Suosittelen seuraamaan hänen mielenkiintoisia päivityksiään siellä.

Leski Hedda on viisas nainen, joka haluaa itselleen mahdollisuuden parempaan. Kirje sukulaiselta saa Heddan irtisanoutumaan työstään kotiopettajattarena ja lähtemään ahdingossa olevan pikkuserkun tueksi Helsinkiin. Tilanne perillä onkin kirjeessä kerrottuun verrattuna hivenen toisenlainen, ja Hedda joutuu käyttämään kaiken neuvokkuutensa selvitäkseen itse ja auttaakseen muita parhaalla mahdollisella tavalla. Lukijan myötätunto on Heddan puolella. Ote teoksesta:
Hedda kumarsi. Hän ei ollut niiannut kymmeneen vuoteen, ei sen jälkeen kun oli mennyt naimisiin merikapteeni Becken kanssa ja ruvennut rouvaksi kahdeksantoistavuotiaana.
Nautin Utrion taidosta kirjoittaa tarinaa niin, että vähän kerrassaan henkilöistä kuoriutuu esiin heidän todellinen olemuksensa. Ylhäisistä paljastuu alhaisia piirteitä, ihmiset ovat kateellisia ja myrkyttävät läheistensä elämän omilla kihinöillään. Yhteisönsä arvostama ja julkisessa virasta toimiva herra onkin kiinnostunut vain itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan ja ihailtu kaunotar laskelmoi maksimoidakseen saatavissa olevan edun.

Erityisen ilahtunut olen teoksen nimestä. Hupsu rakkaus kertoo jotain olennaista tarinan pääparista. Mitä tapahtuu järkeville ihmisille, jotka rakastuvat? Utrio kuvaa rakastumisen tunnelmia herkästi. Ote teoksesta:
- - Hän harppasi eteenpäin ja sulki Hedda Becken syliinsä, puristi, kiinnitti Heddan itseensä jäsen jäseneltä kuin Hedda olisi osa häntä, niin kuin olikin.
Sade tuli. Se huuhtoi pois surun ja kastoi heidät pilvien puhtaalla vihkivedellä, valutti murheen, katumuksen ja itsesäälin puroina venevalkamaan aaltojen jyskeeseen. Sade syöksyi heidän kasvoilleen, heidän huulilleen, jotka löysivät toisensa pyhän ihmetyksen vallassa.

Kansikuva kustantajan sivuilta.
Hupsu rakkaus säilyttää rytminsä alusta loppuun. Dramaattisia käänteitä riittää ja jokaisen uuden tapahtuman myötä joku henkilö tulee selväpiirteisemmäksi tai tilanne muuttuu. Onnet ja onnettomuudet vuorottelevat. Jotkut mahdollisuudet muuttuvat mahdottomuuksiksi ja moni paha saa palkkansa.

Viihdyn niin hyvin Utrion uusimman teoksen parissa, että Hupsun rakkauden loppumimen harmittaa. Epookkiromaani kertoo ajasta, paikoista ja ihmisten toiminnasta paljon ja tekee sen vaivihkaa. Välillä selasin teoksen loppussa olevaa sanastoa, välillä katsoin teoksen kansikuvaa ja esilehtien kuvia. Ote teoksesta:
Otto Lindmarck oli vanhan ajan miehiä. He eivät parkuneet sillä tavalla kuin nämä nykyiset. Nuoret miehet kirjoittivat runoja tai sävelsivät, ja tyrskivät sitten omille säkeilleen ja sävelilleen.

Romaanin Hupsu rakkaus voi lukea historiallisena romaanina ja nauttia menneen ajan tunnelmasta. Teoksen voi lukea myös nuoren naisen kasvutarinana tai rakkauskertomuksena. Minulle Hupsu rakkaus on kaikkea tätä.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.

Teos: Hupsu rakkaus
Tekijä: Kaari Utrio
Kansi: Lauri Linnilä
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Amanita

torstai 24. elokuuta 2017

Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?

Holly Bournen Mikä kaikki voi mennä pieleen? on raikas ja viihdyttävä nuortenromaani. Amber on nuori nainen, joka näkyy ja kuuluu. Teoksen alussa hän on matkalla Englannista Amerikkaan äidin luo. Suhde äitiin on huono, mutta Amber on saanut kutsun ottaa osaa äidin ja tämän uuden puolison yhdessä järjestämälle lasten kesäleirille apuohjaajana. Kesäleirityön lisäksi Amberilla on ajatus viettää aika yhdessä äidin kanssa.

Amber on kiinnostavan särmikäs henkilö. Amber juo tilanteen tullen liikaa, puhuu sivu suunsa ja hermostuu raivokohtauksen partaalle. Toisaalta Amber haluaa ihmisille hyvää ja rakastaa ystäviään yli kaiken. Amber, joka vouhkaa Harry Potterista, vaikuttaa mielenkiintoiselta ihmiseltä. Kun hän tupsahtaa leirimaailmaan keskelle kesätöihin palkattuja nuoria amerikkalaisia opiskelijoita, suhdekuviot järjestyvät uudelleen.

Mikä kaikki voi mennä pieleen? on täsmälukemista ysiluokkalaisille. Teos ei ole mielestäni lälly tai lapsellinen. Teoksessa on sivuja noin 450 ja lukuja 37. Jokainen luku alkaa listauksella siitä, mikä kaikki on tuomittu menemään pieleen. Tapahtumat seuraavat toisiaan, ja lukija viihtyy vaivatta kirjan sivuilla. Teos on nopea lukea.

Erityinen ansio menee kirjailija Holly Bournelle, joka on saanut vetävään tarinaan mukaan ajatuksia yksilön arvostuksesta ja toisten auttamisesta. Teoksessa on myös feminististä pohjavirettä. Ote teoksesta:
"Haluatko mun neuvon?" Evie kysyi, ihan tietäväisenä.
"Mistä?"
"Kaikesta."
- -
"Kerro sitten." Ääneni takertui kurkkuun.
"Ole vain oma itsesi. Ole vain iloinen siitä että sä olet sä. Paras tapa taistella sellaisia tyttöjä kuin Melody vastaan on, ettei lähde mukaan kaikkeen niiden paskaan. Ole vahva, ole sanavalmis, ole kunnioitettu oikeista syistä. Sä teet sen kaiken luonnostasi, Amber. Siksi me ollaan ystäviä."

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Mikä kaikki voi mennä pieleen? (alkuperäinen: How Hard Can Love Be?)
Tekijä: Holly Bourne
Suomentaja: Kristiina Vaara
Julkaisuvuosi: 2017 (alkuperäinen: 2016)
Kustantaja: Gummerus

tiistai 15. elokuuta 2017

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

Kansikuva kustantajan sivuilta

Joka hetki olemme yhä elossa -teoksessa runoilija Tom Malmquist kertoo oman elämänsä suuresta surusta. Avopuoliso sairastuu vakavasti raskaana ollessaan. Lapsi joudutaan synnyttämään hätäsektiolla. Karin kuolee ja Tom jää kahden vastasyntyneen esikoisensa kanssa. Malmquist kirjoittaa vähäeleisesti ja paisuttelematta, mutta hyvin paljaasti puolison yllättävästä kuolemasta. Ote kirjasta:
Kirjoituspöytien välissä minulla ja Karinilla on saarnikirjahylly. Kirjat ovat hyllyssä sikin sokin. Suurimman osan yhteisestä ajastamme me olemme viettäneet istumalla vastapäätä toisiamme ja kirjoittamalla omia kirjojamme pelkkä kirjahylly väliseinänä. - - 
Ikävöin työtuolin narinaa hänen liikuessaan, rouskutusta joka kuului kun hän mutusteli seesamkeksejä, - - Karinin vaimeasti piipittävää hengitystä kun hän keskittyi miettimään, terottimessa kiertyvän lyijykynän kirskuntaa, kirjoittavien sormien hillittyä liikettä ja yhtä hillittyjä huokauksia.
Teoksessa vuorottelevat tarinan nykyhetki ja menneisyys. Minäkertojan lapsuus ja muut elämän tapahtumat tuovat merkittävällä tavalla tarinan henkilöitä lähelle lukijaa. Malmquistin omat vanhemmat, appivanhemmat ja ystävät joutuvat etsimään oman uuden paikkansa suhteessa Tomiin. Tom itse on suuren muutoksen keskellä valtavassa myllerryksessä. Vaikka teoksessa tapahtuu paljon ja monessa ajassa, sitä on helppo seurata.

Lukijana tunteeni ovat koetuksella. Itken Malmquistin romaanin äärellä ja näen öisin unia kuolleista rakkaista. Hänen romaaninsa herkistää ajatukseni, mutta se auttaa samalla ymmärtämään ja jaksamaan. Teosta lukiessani ajattelen, että kuolema tuntuu tältä, suru on raastava ja jähmettävä yhtä aikaa. Teoksessa suuren surun vierelle muodostuu uusia suruja, jotka vaativat huomiota. Tämä on minunkin kokemukseni.

Joka hetki olemme yhä elossa on voimakas romaani. Romaanilla on kaunis nimi ja vielä kauniimpi kansikuva. Malmquist pitää kertomuksen hallinnassaan ja kirjoittaa keveän vakavasti vaikeasta aiheesta. Suomentaja Outi Menna on onnistunut hyvin, lukeminen on nautinto. Ostin teoksen läheisestä kirjakaupasta ja aion pitää sen hyllyssäni.

Ote teoksesta:
- - minä vaihdan vaippoja, käyn kaupassa, laitan ruokaa, lohdutan ja kylvetän Liviaa, harjaan kullanvärisiä hiuksia, leikkaan kynnet, imuroin, vaihdan mullat kukkaruukkuihin - -
sysään lelut jalallani huoneen nurkkaan. uunohdan vetää vessan, avaan jääkaapin, tunnen sieltä huokuvan kylmyyden ja jään tuijottamaan sen sinkinvalkoisia sisäpintoja ja viisitoistavattisen lampun kelmeää valoa.
Teos: Joka hetki olemme yhä elossa
Tekijä: Tom Malmquist
Suomentaja: Outi Menna
Kansi: Satu Kontinen
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: S&S

maanantai 14. elokuuta 2017

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

Jack Chengin nuorille suunnattu Kosmoksessa tavataan on filosofinen romaani. Teos kertoo Coloradossa asuvan 11-vuotiaan Alexin elämästä ja ajatuksista. Alex on hyvin lempeä, myötätuntoinen, utelias ja rohkea poika.

Kosmoksessa tavataan rakentuu tallenteista, jotka Alex on puhunut kultaiselle iPodille. Tallenteet on tarkoitettu avaruusolennoille. Nuorella Alexilla on polttava halu saada yhteys maapallon ulkopuolisiin olentoihin. Lukijana pääsen tarkastelemaan yhdysvaltalaisen pojan elämää aivan ulkopuolisena ja vieraana. Alex päästää lukijan lähelle, joten Alexin vahvat tunteet pelosta, pettymyksistä ja toiveista tulevat iholle. Ote kirjasta:
Silloin mietin... tunnetteko TE surua?
Ehkä olette keksineet miten siitä päästään, tai ehkä tunnette surun sijasta jotain muuta.
Ehkä teidän suru on meidän iloa, ja te nauratte ja hymyilette, kun olette surullisia, ja teille tulee siitä parempi mieli, ja se on samanlaista kuin valailla, jotka kuulostavat siltä koko ajan, silloinkin kun niillä on hauskaa.
Tai ehkä olette aina surullisia ja teillä on kolme sydäntä ja yksi keuhko ja suru saa sydämenne lyömään ja keuhkonne hengittämään. Se pitää teidän elossa. 

Avaruus on Alexin suurin intohimo. Tuo intohimo saa Alexin tekemään hyvin rohkeita päätöksiä, jotka asettavat hänet vaaraan. Läheisimpänä turvana Alexilla on koira, jonka hän on nimennyt Carl Saganiksi idolinsa mukaan. Carl Sagan on päässyt kansikuvaankin isäntänsä kanssa.

Ote kirjasta:
ALEX: Katsotaanpas - vau! Katso, Carl Sagan, katso valoja!
[kaulapannan kilinää]
ALEX: Hei te siellä, voi kun voisitte nähdä tämän. Las Vegas on suoraan edessäpäin ja kaikki valot loistavat kuin lämpimänkeltaisten ja kylmänvalkoisten tähtien galaksi tai nebula. Ja kun me lähestytään sitä ja autot ympärillä lähestyvät sitä, on melkein kuin me kaikki oltaisiin yökkösiä matkalla kohti kuistilla palavaa valoa...
[liidun riipustusta]
[Alexin naurua]
Kuva kustantajan sivuilta

Filosofista pohdintaa sisältävät romaanit voivat olla ärsyttäviä mukaviisaita tai lohdullisia voiman antajia. Suositut Coelhon romaanit saavat minut ärsyyntymään, joten en enää lue niitä. Filosofisen fiktion anti on mielestäni hyvin henkilökohtainen ja elämänkokemukseenkin liittyvä asia. Romaani, josta olen innostunut yläkouluikäisenä, ei välttämättä tunnu keski-iässä enää miltään. Siksi olen välttänyt Lokki Joonatanin lukemista. Tartuin Chengin Kosmoksessa tavataan -romaaniin varovaisen odottavasti.

Pidin Chengin romaanin yksinkertaisuudesta ja teoksen avaruudesta. Pinnaltaan romaani kertoo yksinäisestä pojasta, jonka elämä on rankkaa. Päähenkilö on kuitenkin hyvin sinnikäs ja elämään myönteisesti suhtautuva. Lisäksi hänellä käy hyvä tuuri, hän tapaa kilttejä ihmisiä ja säilyy turvassa. Teos ottaa mielestäni kantaa ihmisten välisiin suhteisiin, toisten auttamiseen, vanhemmuuteen ja hyvään elämään. Yksinäinen poika löytää avoimin mielin maailmasta monia välittäviä ihmisiä. Teoksen avaruutta on mielestäni se, että uskon lukijoiden löytävän teoksesta itselleen merkityksellisiä asioita ja lohtua omaan elämäntilanteeseensa hyvinkin erilaisista asioista. Viehättävää ja kiinnostavaa on Alexin into avaruuteen ja kaikkeen siihen liittyvään. Liikuttavaa on hänen suhtautumisensa toisiin ihmisiin ja uusiin tilanteisiin. Rohkaisevaa on hänen herkkyytensä, jonka kanssa hän elää vaihtuvissa tilanteissa. Kun itkettää, silloin itketään. Otetaan äänitys uudelleen, jos puheesta ei saa selvää itkun takia.

Kosmoksessa tavataan tarjoaa lohtua ja iloa surun keskelle. Se muistuttaa arjen hetkien olevan yhteydessä merkitykselliseen elämiseen ja meidän olevan osa suurempaa kokonaisuutta. Teos on lempeää luettavaa kaikille lukutaitoisille.

Kiitos arvostelukappaleesta kustantajalle.

Teos: Kosmoksessa tavataan (alkuperäinen: See You in the Cosmos)
Tekijä: Jack Cheng
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Aula & Co

tiistai 8. elokuuta 2017

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin

Kansikuva kustantajan sivuilta

Avasin Jussi Huhtalan esikoisromaanin Ukkosenjohdatin ja luin sen ollessani oudossa mielialassa, jota voi kutsua välitilaksi. Romaanin päähenkilö on keski-ikäinen mies, joka on jymähtänyt välitilaan ja on nyt ahdistuksen suppilossa matkalla kohti pohjaa. IT-tukihenkilö Eero Perälä on sukunsa lailla jähmeän murahtelevaa joukkoa. Sosiaalinen vaimeus on estänyt häntä niittämästä suosioita parisuhdemarkkinoilla. Työ, parisuhde, sosiaalinen elämä ja oma tyytyväisyys elämään ovat kaikki huonolla tolalla.

Ukkosenjohdatin ei anna suomalaisesta miehestä kovin mairittelevaa kuvaa. Lapsuus, nuoruus ja aikuisuus ovat räpiköintiä, elämä kuluu päivä päivältä ja ihminen siinä sivussa. Takakannessa mainittu romanttisen traaginen tarina jää mielestäni puuttumaan sitä romanttisuutta. Suomalaiset tuntuvat olevan aika synkkää kansaa!

Teoksen parasta antia minulle on Perälän karu työyhteisö ja -tilanne. Jorel Oy on prototyyppi firmasta, jossa kukaan ei kai haluaisi olla itse töissä. Tosin Perälä ei omilla toimillaan tee työtään yhtään helpommaksi. Melkoinen ajankuva koko Jorel, aiemmin Jortikan Elektroniikka ja Sähkö Oy:nä tunnettu. Ote teoksesta:
Päällimmäinen ajatukseni oli, että kunpa työtuolin voisi jotenkin levittää vuoteeksi ja ottaa torkut. Ehkäpä nukkuisin hetken istualtani.
Luovuin ajatuksesta, sillä ohi käveli silloin tällöin kollegoja, joiden valvovien silmien alla ei nukuttu. Lähdin hakemaan kahvia; huomaavainen työnantajamme ei veloittanut kahviautomaatin käytöstä.
- -
Kahviautomaatilla törmäsin projektipäällikkö Ovaskaiseen. Hän oli palannut kuukauden mittaiselta sairauslomalta, jolle hän oli jäänyt burn outin takia. Hän näytti epäilyttävän virkeältä.

Ukkosenjohdatin ei vienyt outoa ajelehtivaa tunnettani pois. Sehän ei toki olekaan fiktiivisen teoksen tehtävä. Kuvitteellinen Eero jatkaa lillumistaan haaleassa vedessä. Minä astun arkiseen elämääni ja jatkan toimissani.

(Kuulenkohan kirjailija Huhtalan haastattelun syksyllä Helsingin kirjamessuilla? Se voi avata uusia ajatuksia tähän teokseeen.)

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Ukkosenjohdatin
Tekijä: Jussi Huhtala
Kansi: Elina Warsta
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Atena

maanantai 7. elokuuta 2017

Lintulan kronikka löysi sydämeeni

Kävin keväällä Nurmeksessa ja piipahdin myös paikallisessa kirjastossa. Löysin poistohyllystä itselleni luettavaksi Lintulan kronikka -teoksen. Teokseen on kerätty hyvin monenlaisia tekstejä: kirjeitä, muisteluita, historiakatsauksia ja päiväkirjamerkintöjä. Tekstejä yhdistää Lintulan luostari ja ortodoksisuus.

Ennakko-odotukseni olivat hyvin uskonnollisia ja mietin, mitä teos minulle antaakaan. Äitini oli ortodoksi ja ortodoksisuus on ollut elämässäni välillisesti aina. Äitini kuoleman jälkeen olen käynyt  läpi hänen papereitaan ja tavaroitaan, joissa ainakin suvun kautta ortodoksinen kirkko ja usko on näkyvissä. Kirjoitan tätä tekstiä työhuoneessani, jonne toin kuvia Valamosta ja ikonin. Olen käynyt tänä vuonna jo kahdesti Riisassa ja ollut hyvin liikuttunut näkemästäni.

Lintulan kronikka on sydäntä lämmittävä teos. Siinä kerrotaan nunnien elämästä ja työskentelystä luostarissa. Sota vei nunnat pois Vanhasta Lintulasta, joka perustettiin Karjalan kannakselle 1895. Nykyäänhän Lintulan luostari on Heinävedellä. Henkinen ja maallinen elämä lomittuu luostarissa. Alla olevat kuvat teoksesta ovat osoitus siitä, että nunnat tekevät luostarissa hyvin monenlaisia tehtäviä.



Minulle liikuttavin ja mieleenpainuvin osa teosta on teksti, joka on koottu skeemanunna Serafiman päiväkirjoista. Skeemanunna keskittyy rukoilemaan ja on vapautettu muusta työnteosta. Skeemanunna Serafiman päiväkirjamerkinnät ovat lyhyitä, mutta saavat kyyneleet silmiini. Hänen päiväkirjamerkintänsä alkavat vuodesta 1973, jolloin hän vastaanottaa skeemavihkimyksen 71-vuotiaana. Viimeinen merkintä on kuusi vuotta myöhemmin. Kaksi otetta tekstistä:
Vietämme Palmusunnuntain juhlaa. Nousin aamulla klo 4. En mitenkään kyennyt nousemaan aikaisemmin. Kuntoni on heikonlainen. Lauluäänikin on mennyt. Lukea voin vain suurella vaivalla. Herra auta minua! Ehkä kuolen pian enkä ole vielä edes aloittanut kilvoitustani! (7.4.1974)

- - Minulla on molemmissa muistelukirjoissa nimet Anna ja Aleksandra. En voi mitenkään muistaa, keitä he olivat? (9.11.76)
Skeemanunna Serafinan päiväkirjassa limittyvät henkinen elämä tavoitteineen ja vanhenevan ihmisen ajatukset itsestä ja ympäröivästä maailmasta. Ja tässä vielä päiväkirjatekstin viimeinen merkintä, joka on päivätty 2.4.1979:
Eilen kuoli sairaalassa hiljaa äiti Alexandra. Perjantaina meni sinne taksilla ja lupasi palata takaisin pääsiäiseksi, mutta nyt makaakin kirkossa kauniissa arkussa. Ja siinä on koko meidän elämämme!

Useat teoksen tekstit ovat vanhoja. Pappismunkki Hariton on kirjoittanut vuonna 1931 muistelun nunnien vihkimisestä, Ville Matilainen muistelee jatkosodan aikana komppaniansa saamaa komennusta Lintulaan. Tarkoituksena oli sodan rauhallisella hetkellä korjata taisteluissa tuhoutuneita rakennuksia. Sotilaiden kanssa luostarin rakennuksia oli rakentamassa joukko venäläisiä sotavankeja.Vuonna 1964 on Aamun Koitto -lehteen kirjoittanut Irja Laine vieraillut luostarissa ja kirjoittanut luostarin arjesta tavoitteenaan saada nunnille "vaatimaton, mutta lämmin asuintalo".

Tämän blogitekstin kirjoittamisestakaan ei tahdo tulla mitään, koska jään lukemaan teosta ja katselemaan kuvia jälleen kerran. Teos sai minut selaamaan Lintulan luostarin sivustoa ja sieltähän löytyikin lisää luettavaa! Lintulan kronikka on todella mielenkiintoinen kirja maailmasta, joka on minulle vieras. Teos herättää lämpimiä ajatuksia nunnista ja luostarielämästä.

Teos: Lintulan kronikka (Valamon lustarin julkaisuja 51)
Toimittanut: Arkkimandriitta Panteleimon
Julkaisuvuosi: 1992
Kustantaja: Valamon luostari

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Ilkka Auer: Anastasia

Aamupäivän selkeys oli tiessään. Vuorten kokoiset pilvet olivat palaneet pahaenteisesti mereltä ja peittäisivät auringon pian kokonaan. Se arvelutti Kristiania. Pahuus viihtyi hämärässä ja pimeässä ja auringonvalo karkoitti sen tiehensä. He olivat lähteneet liikkeelle auringon paistaessa tajuamatta, että säätila oli hyvin epävakaa ja saattoi muuttua hetkessä. Sitä Kristian ei tiennyt, liikkuisivatko hirviöt päiväsaikaan, jos oli pilvistä, vai rajoittuivatko niiden kyvyt vain öiseen aikaan. Hän toivoi asian olevan jälkimmäisen kaltainen, muttei sitä koskaan tiennyt. Kenties vain auringon suora valo karkoitti paholaiset.
Ehkei sekään.
Kannen kuva Brocin käsialaa. Lisää Brocin kuvia löytyy mm. hänen blogistaan.
Tänä kesänä en etene paksujen kirjojen lukemisessa. Sen sijaan siivoan, pelaan ja katson elokuvia. Minua ärsyttää lukemisen vaikeus, joten päätin lukea jotain alusta loppuun tarttumalla Ilkka Auerin kirjoittamaan nuortenromaaniin. Anastasia on genreltään kauhua, ja jännitin etukäteen omaa selviämistäni tuon lajityypin kanssa. Olen nimittäin henkilö, jonka vinkuu ja säpsähtelee elokuvissa pelästyessään ja joutuu katsomaan osan jännittävistä kohdista sormien välistä tai kokonaan silmät kiinni.

Anastasia on muodoltaan pokkari, teoksessa on pehmeät kannet ja sivuja 243. Kirja on kuin luotu otettavaksi mökille tai kesäreissulle ja luettavaksi öiseen aikaan sängyssä tai teltassa. Päähenkilö on Kristian, joka tulee jälleen viettämään kesää isovanhempiensa luo Kirkkonummelle pieneen Friggesbyn kylään. Kylän erityisenä houkutuksena nuorelle Kristianille ovat kaverit Elsa ja Matias. Varsinkin Elsaan liittyy toiveita ja myönteisiä ajatuksia. Kristian on rohkea ja tekevä tyyppi ja herättää ainakin tässä lukijassa hyviä odotuksia erityisesti Elsan kanssa liikkuvana ja tutkivana uteliaana kesävieraana.

Friggesbyn asukkaat ovat varsinainen kokoelma toinen toistaan oudompia tyyppejä. Tarinan tiivistyessä mystisyys lisääntyy ja tapahtumat muuttuvat yliluonnollisiksi. Aika pitkään sinnittelin keveissä mielialoissa, mutta kammottavuuksien alkaessa toden teolla toivoin voivani lukea tarinaa jotenkin hyppien ja sormien välistä tirkistellen. Yöllä kirjaa lukiessani tunsin lukevani kauhutarinaa. Anastasia yhdistää menneisyyden tapahtumia Suomessa ja Venäjällä. Teoksesta löytyy löyhkää, pimeyttä, uhkaavaa väijyntää ja pelkoa. Siellä on myös verta, raatoja, ruumiita ja yliluonnollisia voimia. Teos on minulle riittävän pelottava, miltei liiankin. Uskon, että monelle se on aivan sopiva.

Tarjoan Anastasian luettavaksi perheemme nuorille miehille, koska teos sopii mielestäni yläkouluikäisille tai vähän sitä vanhemmille. Teos on helppolukuinen ja nopea, joten palkinto odottaa lukijaansa ilman tuskaista vääntöä. Anastasia on vetävä tarina nuoriin ja koko kylään kohdistuneesta kirouksesta ja vainosta ja tuon mysteerin selvittämisestä.

HaamuShopista löydät ilmaiseksi luettavan e-novellin Nimeni on Pjotr. Novelli on lisätarina Anastasiaan. Seuraavaksi luen tuon e-novellin.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Anastasia
Tekijä: Ilkka Auer
Kannen kuva: Broci
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Haamu Kustannus

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Heinäkuun lukumaraton

Lukumaraton alkaa nyt. Saksalainen sitruunakakku on uunissa ja edessäni on arkinen aamiainen ja ensimmäinen luettava kirja. Kirjaan tähän postaukseen kaikki lukemani teokset lyhyellä kuvauksella. Maratonkattaukseni selviää eilisestä blogitekstistäni. Lisätietoa lukumaratonista ja siihen osallistujista Janen tekstistä blogissa Kirjan jos toinenkin.


Perjantai 7.7. klo 9.10:
Lukeminen alkakoon. Glitterillä lähden, joten avaan Elias Koskimiehen Ihmepoika-romaanin ja hörppään teetä päälle. Yritän notkua somessa mahdollisimman vähän, että saan runsaasti lukuaikaa. Puhelimenkin olen vienyt toiselle puolelle kotia. Puoliso vilkuttaa heipat. Hei hei, perhe.

Perjantai 7.7. klo 10.40:
Ihmepoika luettu. Nauroin ja itkin yläkouluikäisen pojan elämänkiemuroista lukiessani. Teoksessa on glitteriä, mutta myös räkää. Koskimiehen romaani on vapauttava ja voimaa antava, todellinen helmi. Ote teoksesta:
Äiti palaa kotiin mihin vuorokauden aikaan tahansa.
Katson häntä, kun hän heittää käsilaukun eteisen hyllyyn. Minäkin haluan heittää jonain päivänä käsilaukun eteisen hyllyyn ja kävellä urheana elämän ja kuoleman läpi.
Luettu 191 sivua.

Seuraavaksi pätkä perustuslakivaliokunnan sote-lausunnosta ja sitten aloittelen JP Koskisen Ystäväni Rasputinia.

Perjantai 7.7. klo 19.00:
Luin 20 sivua perustuslakivaliokunnan sote-lausuntoa ja ärsyynnyin. Ärtymykseni kohdistui hallitukseemme, ei raportin kirjoittajiin. Palaan noihin tunteisiin ja lausuntoon vähän myöhemmin.

Olen viettänyt päiväni mm. lukien JP Koskisen Ystäväni Rasputinia. Kertoja on orpo Vasili Brutsev, joka katsoo lapsen silmin Grigori Rasputinin huikeaa elämää Venäjällä lähellä tsaaria ja hänen perhettään. Liha ja henki taistelevat niin mystikko Rasputinissa kuin nuoruuttaan elävässä Vasilissa. Olen lukenut teosta nyt lattialla maaten (selkäjumi) ja teltassa välillä torkkuen 240 sivua.

Välisaldo: 191 + 20 + 240 = 451

Jatkan Koskisen teoksen kanssa. Rasputinin luettuani aion reippaana palata takaisin sotelikkoon.

Perjantai 7.7. klo 21.50:
Ystäväni Rasputin luettu. Teos on hienosti kirjoitettu tarina miehestä, joka on ainakin minulle jäänyt vieraaksi. Nyt teoksen luettuani fiktiivinen henkilö on täyttänyt historiallisen henkilön ääriviivat. Koskisen Rasputin elää väkevänä ja lumoaa puheillaan. Ote teoksesta ja Rasputinin puheen lumosta:
Älä anna sen mennä ihosi alle, Vasja, hunaja on makea kielellä mutta pian se tahmaa sinut niin että kaikki roska ja lika tarttuu sinuun, pian et voi kääntyä oikeaan etkä vasempaan vetämättä kuonaa mukaasi.
En voi vielä mennää soteen, pakko lukea jotain muuta. Jospa jatkan runoilla ja sarjakuvalla! Siis Elämäni: potilasrunoja ja Pistoja. 

Välisaldo: 566

Lauantai 8.7. klo 7.40:
Huomenta! Sisäinen herätyskelloni pysyi hiljaa ja antoi minun nukkua, vaikka kuvittelin herääväni noin klo 6 itsestään. Jatkan Pistojen parissa ja syön samalla aamupalaa.

Lauantai 8.7. klo 8.35:
Pistoja saatettu päätökseen. Luin sohvalla vielä sarjakuvaromaanin Luther, joka kertoo Martti Lutherin elämästä ja ajatuksista.

Stina Niemen ja Aino Öhmanin teos Elämäni: potilasrunoja on virkeää luettavaa. Tekijät ovat ottaneet käsittelyyn terveydenhuollon tekstit ja luoneet hienoja ja monivivahteisia uusia tekstejä jo olemassaolevista aineksista. Runot on ryhmitelty ihmisen elämänkaaren mukaan syntymästä vanhuuteen.

Marjane Satrapin Pistoja antaa naisille äänen puhua itsestään ja elämästään vailla miesvallan sensuuria. Miten hieno kokonaisuus! Tämän kirjan voisin antaa lahjaksi useammallekin ystävälleni! Ote teoksesta:
Sellaista elämä on! Välillä sitä ratsastaa hevosella, välillä saa raijata hevosta selässään.

Viimeisimmäksi lukaisin Moritz Stetterin sarjakuvaromaanin Luther. Tekijä itse kirjoittaa loppupuheessaan, että teksti on biografiikka. Luin teoksen läpi, opin kaikenlaista Lutherista, mutta en oikein jaksanut paneutua sydämelläni tekstin sisältöön. Ehkä minun pitää lukea teksti uudelleen joskus myöhemmin. Stetterin kuvat eivät innosta minua asettumaan alttiiksi juuri nyt ja sisällönkin puolesta kavahdan kaikkia vihaisia ihmisiä, sisäsiä demoneita hönkimässä ja helvetin lieskoja.

Ehkä nyt on paikallaan sananen perustuslakivaliokunnan sote-lausunnosta. Ennätin lukea sitä yhden neljäosan eli 20 sivua. Teksti on selvästi kirjoitettua. Seuraan yhteiskunnallista keskustelua ja sote-uudistus on todella mielenkiintoinen ja tunteita herättävä. En pysty nauttimaan raportin muodosta, vaikka sen kauneutta kehuttiinkin, koska sisältö puhuttelee minua niin voimallisesti. En haluaisi lukea raporttia loppuun, mutta toisaalta en voi olla lukemattakaan.

Mielestäni hallituksemme vie sotea väärään suuntaan. Hallituksen nyt esittämässä maakuntamallissa ollaan tekemässä niin suuria muutoksia yhteiskuntaamme, päätöksentekoon ja julkisen rahan jakoon, että aikalisä ja lisätyöskentely on tarpeen. Ensimmäisen neljänneksen raportista lukeneena ajattelen, että nykyisessä mallissa tarjotaan yksityisille isoille palveluntuottajille mahdollisuus rahastaa ennennäkemättömällä tavalla ja laajuudella maakuntien kautta Suomea.

Loppusaldo: 566 + 94 + 134 + 166 = 960

Lukumaraton päättyy osaltani lauantaina 8.7. klo 9.10. Luin viisi teosta kokonaan ja yhden osittain. Sivuja luettu tässä maratonissa melkein tuhat eli 960. Moni vasta aloittelee omaa lukumaratoniaan. Lempeitä keskikesän lukuhetkiä kaikille!

Teos: Ihmepoika
Tekijä: Elias Koskinen
Julkaisuvuosi: 2014
Kustantaja: Gummerus

Teos: Valiokunnan lausunto 26/2017
Tekijä: Perustuslakivaliokunta
Julkaisuvuosi: 2017

Teos: Ystäväni Rasputin
Tekijä: JP Koskinen
Julkaisuvuosi: 2013
Kustantaja: WSOY

Teos: Elämäni: potilasrunoja
Tekijät: Stina Niemi ja Aino Öhman
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: Kustantamo S&S

Teos: Pistoja (Broderies)
Tekijä: Marjane Satrapi
Suomentaja: Taina Helkamo
Julkaisuvuosi: 2010 (2003)
Kustantaja: Like

Teos: Luther
Tekijä: Moritz Stetter
Suomentaja: Marjukka Mäkelä
Julkaisuvuosi: 2017 (2013)
Kustantaja: Arktinen banaani

torstai 6. heinäkuuta 2017

Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina

Kesäpäivänä teltassa lukeminen on ihanaa
"Olen miettinyt sitä, miten paksu kirjan pitäisi olla", minä sanoin. "Mitään tiiliskiveä siitä ei saa tulla, koska kukaan ei jaksa lukea sellaista.Mutta rahalle pitää kuitenkin saada vastinetta: ei mitään  novellia, jossa on sivun täytteenä hirveästi ilmaa."
Kattesundissa Frederik seisahtui ja katsoi minuun. Ilmaisi ytimekkäästi olevansa samaa mieltä nyökkäämällä pari kertaa, kuin yhteenvetona. Sitten hän ojensi minulle kätensä, katseli sitä ja odotti.
"Neljäsataakolmetoista", hän sanoi.
"Täh?"
Tartuin hänen käteensä.
"Neljäsataakolmetoista sivua. Täydellinen kirjan pituus."
Mattias Edvardssonin kirjoittama Melkein tosi tarina on dekkarimainen romaani nuorista, jotka vuonna 1996 pääsevät luovan kirjoittamisen opinto-ohjelmaan Lundin yliopistoon. Melkein tosi tarina kertoo ainakin nuoruudesta, kirjoittamisesta ja ihmisten hyväksikäytöstä. En ole hääppöinen dekkarilukija, mutta onneksi Edvardssonin teoksen voi lukea ilman murhamysteeriäkin.

Melkein tosi tarina sisältää muutaman röyhkeän ja omaan napaan tuijottavan kirjailijan ja kurssillisen nuoria, jotka haluavat tulla merkittäviksi kirjailijoiksi. Kertoja Zack(arias) Levin kuuluu opiskelijoiden ryhmään, joka tutustuu toisiinsa opiskelun alussa. Karismaattinen ja käytökseltään paskamainen Adrian Mollberg on opiskelukaveri ja kertojan paras ystävä. Kurssia vetää postmodernisti Li Karpe, joka sytyttää miehet ja naiset ympärillään. Erityisen lämpimiä tunteita minulla lukijana ei herää kehenkään teoksen henkilöön. Tästä muodostuu minulle ongelma lukemisen aikana.

Edvardsson kirjoittaa hyvin, mutta näissä kirjoissa on jotain sellaista, mikä ei minua viihdytä. Onkohan minulle merkittävää se, että löydän jonkun, jonka nykyhetkestä tai tulevaisuudesta kiinnostun? Teoksessa minulle kiinnostavin henkilö on Betty, joka joutui pettymään elämässään. Betty opiskelee ja on lahjakas, mutta päätyy monella lailla hyväksikäytetyksi.

Melkein tosi tarinassa nautin eniten kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen liittyvästä. Edvardsson kuvaa hyvin lukemisen ihastusta ja hurmiota, jonka fiktioon humpsahtaminen voi saada aikaan. Kirjoittaminen on onnistumista ja kompurointia samaan aikaan. Kirjallisuuden maailma on omansa ja se ei saumattomasti toimi yhteen tosimaailman kanssa. Ote teoksesta:
Komisario risti harmistuneena kätensä vatsan päälle. - - 
"Hyvä tarina menee kaiken muun edelle. Näinä postmoderneina aikoina totuus on äärimmäisen suhteellinen käsite."
"Paitsi murhatutkinnassa."
"Niin, siinä olet tietysti oikeassa."
Kiitos kustantajalle lukukappaleesta.

Teos: Melkein tosi tarina (En nästan sann historia)
Tekijä: Mattias Edvardsson
Suomentaja: Tiina Ohinmaa
Julkaisuvuosi: 2017 (2016)

Kesän lukumaratonille valmistautuminen

Kuvassa melkein koko kattaus
Olen mukana yhdestä kolmesta tänä kesänä toteutettavasta lukumaratonista. Olen läpikahlannut jo useamman lukumaratonin kirjabloggarina ja pitkän kaavan kautta lukemisen hauskuuden aste vaihtelee lähinnä oman jaksamisen suhteesta ympäröivään arkielämään. Salainen aseeni tällä kertaa on pihateltta, jossa aion lukea.

Lukumaratonia emännöi Jane blogissa Kirjan jo toisenkin.

Maratonin lyhennetyt säännöt:
  • Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan.
  • Maratoonaamisen voi aloittaa perjantain 7.7. puolella tai sitä voi jatkaa sunnuntaina 9.7, kunhan osa lukemisesta tapahtuu lauantaina. Yhteensä aikaa on joka tapauksessa se 24 tuntia.
  • Maratonaikaan saa sisältyä taukoja (nukkua ja syödä saa ja varmaan kannattaa), mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.
  • Maratonista voi blogata halutessaan etukäteen, sen kuluessa ja jälkikäteen. Lopuksi lasketaan luettu sivumäärä ja kirjataan luetut kirjat.
  • Maratonin tunnisteena on somessa #lukumaraton.
Aloitan perjantaina 7.7. kello 9, joten kohdaltani lukumaraton päättyy lauantaina kello 9. Valtaosa lukumaratonille osallistuvista todennäköisesti lukee pääosin lauantaina, mutta osa aloittaa vasta myöhään lauantaina ja lukee sunnuntainakin. Aion kertoa lukemiseni edistymisestä päivittyvässä blogipostauksessa, jonka aloitan huomenna lukemisen alkaessa. Aiemmin olen muistaakseni lukenut noin 700-800 sivua, joten sitä luokkaa tässä haetaan tänäkin vuonna.

Ja tässä luettavani:

Kivijalka

J.P. Koskinen: Ystäväni Rasputin
Takakannessa puhutaan hillittömyydestä ja väkevästä kuvauksesta. Kirja on omasta hyllystä, pelastin luokkaan eksyneen kirjan reilu vuosi sitten. Haluan lukea Koskisen kirjat ja tämä kiinnostaa aiheensakin puolesta.

Marja Björk: Poika
Tämä on myös oman kirjahyllyn antimia. Aihe kiinnostaa. Minusta tuntuu, että kaikki ovat lukeneet tämän. Minäkin haluan.

Elias Koskimies: Ihmepoika
Pojasta ihmepoikaan. Luulen ihastuvani ja liikuttuvani. Tämä on kohtalaisen tuore omassa kirjahyllyssä. Tosin lupasin kirjan jo toiselle tämän lukemisen jälkeen.

Väliherkut

Sinikka Vuola (toim.): Olet täyttänyt ruumiini tulella
Eroottisen runouden antologia on aika tuore teos. Haluan lukea tämän ainakin osittain. Hyvä välipala.

Juuli Niemi: Tule hyvä
Novelleja jokusen vuoden takaa. Luen vaikka yhden.

Marjane Satrapi: Pistoja
Sarjakuvateos teheranilaisista naisista. En voi vastustaa.

Stina Niemi ja Aino Öhman: Elämäni: potilasrunoja
Potilasteksteistä koottuja runoja. Odotan suuria tunteita ja naurua.

Moritz Stetter: Luther
Sarjakuvateos Lutherin elämästä ja saksalaisesta henkisestä ilmapiiristä 1500-luvulla. En tiedä, onko tämä kirja nyt varsinaisesti väliherkku, mutta saatan yllättyä.

Joe Kubert: Yossel: 19. huhtikuuta 1943
Toiseen maailmansotaan sijoittuva sarjakuvateos. Takakansi lupaa tarinan olevan mieltäylentävä ja kiehtova. Hyvä! 

Ylläri

Sote on ollut minulle hyvin tunteita herättävä asia. Eilen join lasillisen punaviiniä, kun tuli tieto vuoden lykkäyksestä. Illalla katsoin A-studiota, jossa haastateltavana oli Rehula ja Kekomäki. Rehulaa kuunnellessa huomasin, että muutkin kokevat vahvoja tunteita. Väistyvä ministeri selitteli ja toivoi ymmärrystä. Kirkkaana tähtenä loistanut asiantuntija Kekomäki suositteli perustuslakivaliokunnan tuoretta raporttia aiheesta luettavaksi kaikille ja kehui sen olevan hyvin kirjoitettu ja kaunista kirjallisuutta. Muutama tviitti myöhemmin olin valmis lukemaan raportin lukumaratonilla. Toivottavasti en kadu päätöstäni.

Aion lukea 1-3 romaania (kivijalka) ja lukemisen sakatessa ottaa luettavaksi runoja, sarjakuvaa tai novellin (väliherkut). Tuon viimeisimmän luettavan (ylläri) suhteen teen päätökseni lukumaratonin aikana.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Kesän kirja-arvonta (päättyy 2.7.2017)

Kirja-arvonnan aika!

Arvon yhden kappaleen Enni Mustosen uutuutta Ruokarouvan tytär ja kaksi kappaletta Johanna Valkaman uutuutta Linnavuoren Tuuli. Olen saanut kirjat kustantajalta lukukappaleina, joten ne ovat kertaalleen luetut.

Voit osallistua kommentoimalla omalla nimelläsi tai nimimerkilläsi tähän postaukseen. Kommentoi haluamasi kirjan viestiketjuun. Voit myös kommentoida molempiin viestiketjuihin. Kerro viestissä myös oma suosituksesi kesäkirjaksi eli mitä lukea kesällä 2017.

Arvonta päättyy sunnuntaina 2.7. klo 10. Sunnuntaina arvon voittajat ja julkistan nimet tai nimimerkit blogissani. Voittajat saavat lähettää minulle sähköpostitse yhteystietonsa kirjan postitusta varten. Jos voittajista ei kuulu mitään alkuviikosta, arvon uusia voittajia sitä mukaa. Toivottavasti yksi arvonta riittää.

Jos et tunne Valkaman ja Mustosen teoksia, lue bloggaukseni näiden linkkien kautta:
Valkama: Linnavuoren Tuuli
Mustonen: Ruokarouvan tytär

Onnea arvontaan!

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Enni Mustosen kirjoittamassa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjassa on seurattu Ida Erikssonin elämää pikkupiiasta arvostetuksi ruokarouvaksi. Ruokarouvan tytär on sarjan uusin teos ja kertoo Idan tyttären Kirstin elämästä nuorena naisena 1920-luvun Suomessa. Teos on sarjan viides osa. Blogistani löytyvät tekstit kahdesta aiemmasta sarjan teoksesta. Emännöitsijä ja Ruokarouva olivat minulle lukunautintoja.
Kansi kustantajan sivuilta
Ruokarouvan tytär alkaa yliopistossa opiskelut aloittaneen Kirstin valmistautumisesta vappujuhliin. Kirstille läheinen Alli opiskelee suomen kieltä ja kirjallisuutta Helsingin yliopistossa, Kirsti itse opiskelee samassa paikassa romaanista filologiaa. Käytännöllisen äitinsä tapaan Kirstikin on taitava käsistään. Häntä kiinnostaa ompelu ja hänellä on silmää kauneudelle. Opiskelun ja omien lahjojen välillä on ristiriita, jonka Kirsti joutuu ratkaisemaan.

Teos Ruokarouvan tytär sijoittuu Suomeen ja Ranskaan. Tarina alkaa keväästä 1924 ja ulottuu kevääseen 1927. Mustonen on taitava kirjoittaja ja tuntee historian, joten tarinan käänteet ovat kyllä viihdyttäviä ja fiktiivisen tarinan yhteydet todellisiin historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin ovat kiinnostavia. Kirjailijan taidosta huolimatta minun oli nyt vaikea asettautua fiktiivisen lumouksen piiriin. Minun pitäisi osata jättää takakannen tekstit ja kansikuvat silmailemättä, koska koin tietäväni liikaa tulevista tapahtumista ja se häiritsi lukemistani.

Sarjan aiemmissa osissa olen pitänyt paljon sisukkaasta Idasta, joka on ponnistellut selvitäkseen. Kirsti on hyvin toimeentulevan perheen tytär, jonka tulee varmistaa itselleen hyvä ja turvattu elämä. Äiti kannustaa jatkamaan opiskeluita, mutta jää tarinassa taka-alalle. Aivan kun olisin lukijana menettänyt Idan, en tavoita häntä enää teoksesta. Toisaalta päähenkilönä onkin Kirsti ja hänelle tulee jäädä tilaa.

Nautin teoksessa eniten Allin tulenpalavasta rakkaudesta runouteen ja sen esittämiseen. Kirjallisuus, lukeminen ja kirjat ovatkin teoksessa vahvasti edustettuina. Ote teoksesta:
Siinä kyllä erehdyin, sillä kirjassa puhuttiin vain Topeliuksesta itsestään ja hänen sukulaisistaan ja ystävistään. Pääasia kuitenkin oli, että äiti ilahtui lahjastaan. Kun varhain joulupäivän aamuna lähdin käymään alakerran klosetissa, äiti istui shaali ympärillään ja tohvelit jalassa ruokasalin lampun alla lukemassa.
- Et kai ole lukenut sitä kirjaa täällä koko yön? kysyin ihmeissäni, mutta äiti vain hymyili ja nosti sormen huulilleen.
- Tämä on paras lahja, jonka olen saanut pitkään aikaan, hän kuiskasi. - Anna minun nauttia tästä kaikessa rauhassa!
Näin tässä katkelmassa heijastuksen kenties kirjailijasta itsestään nauttimassa kirjasta, kenties yleisen kuvan kirjoja rakastavan ihmisen hetkestä lukemisen äärellä.

Ruokarouvan tytär viihdyttää ja sivistää lukijaansa. Se sisältää paljon tietoa Suomen kulttuurihistoriasta ja myös herättää pohtimaan naisen asemaa. Ote teoksesta:
Semmoista se oli, naiset kyllä kelpasivat puhvetinpitoon ja rahaa keräämään, mutta päätöksiä tekemään hekin valitsivat aina miehiä.
Minulta on edelleen lukematta sarjan kaksi ensimmäistä teosta. Ehkä palaan sarjan alkuun ja luen Mustoselta seuraavaksi teokset Paimentyttö ja Lapsenpiika. Sieltä se Ida löytyy!

Blogeissa on jo ennätetty lukea Mustosen uusin. Tässä tekstejä teoksesta:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Kasoittain kirjoja
Kirjasähkökäyrä
Kirjakaapin avain
Mrs Eriksson's Room
Kirjahilla

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta.

Teos: Ruokarouvan tytär
Tekijä: Enni Mustonen
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Otava

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Tiesin joutuvani kohtaamaan ihmisiä jotka sanovat minulle mitä vain, rumaa ja kaunista niin kuin tähänkin mennessä. Olisi opittava ymmärtämään uudelleen tuttujen ja tuntemattomien puheita, ilmeitä ja eleitä. Jos en ymmärtäisi niitä, en osaisi muuttaa niitä kertomuksiksi.
Sisälleni oli sairaalavuosien aikana syntynyt liuta ihmisiä.
Olin varma, että kirjoittaisin vielä heistä. He ovat kotini.
Oikean hetken löytäminen on vaikeaa. Useimmiten joudun vain alistumaan siihen, että jonkun kirjan lukeminen joko osuu sopivaan ajankohtaan tai sitten ei. Sain Riitta Jalosen uutuusromaanin luettavakseni lokakuussa Helsingin Kirjamessuilla. Pian tilaisuuden jälkeen ymmärsin, että haluan lukea kirjan oikealla hetkellä. Ehdotin Kirkkautta luettavaksi keväällä eräässä lukupiirissämme. Luimme sen, mutta minun osaltani lukeminen oli jonkinlaista harppomista ja selaamista. Koko teos meni ohitseni. Olen kuitenkin joskus aikoja sitten katsonut Jane Campionin ohjaaman elokuvan Enkelin kosketus, joten Kirkkaus junttautui yöpöydälleni odottamaan sopivaa hetkeä.

Kesä tuli ja sopiva hetki myös. Ja nyt olen heikkona tähän teokseen. Itkua nieleskellen luin juuri äsken Kirkkauden loppuun. Voisin aloittaa sen nyt uudelleen.

Jalonen on kirjoittanut fiktiivisen teoksen uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924-2004). Framen perheeseen liittyy paljon murhetta ja ahdistusta niin Janetin itsensä kokemana kuin itse kunkin perheenjäsenen omien kärsimysten kautta. Janet Frame joutuu psykiatriseen sairaalaan, tulee kohdelluksi huonosti ja kärsii, ainakin tämän tekstin perusteella, psykoottisista jaksoista. Äärimmäinen herkkyys ja/tai sairaus on samalla sekä kivuliaan pelottavaa että tie luovuuteen. Hoitojaksot tuottavat Janetille tuskaa, mutta myös jättävät hänet henkiin ja rauhoittavat pahimmat myrskyt. Janetista tulee kerta toisensa jälkeen kirjoittava ihminen. Ote kirjasta:
Ainoastaan kirjoittaminen tekee elämästäni elämisen arvoisen. Ei sitä tehnyt äidin Jumalan salaperäinen valtakunta ja uudestisyntymisen odotus. Minä odotan sanoja, jotka oma mieleni on säilönyt ja joista se on pitänyt huolta.
Mielestäni Riitta Jalonen tekee käsittämättömän hienon ja taitavan kirjallisen teon tässä romaanissa. En edes tiedä, onko paikallaan sanoa, että hän on kirjoittanut tämän tekstin. Ehkä hän on taikonut sen salaisista unista tai muovannut muistoista ja kasvien osista. Kirkkauden lukeminen oli kuin olisin siirtynyt hyvin lähelle Janet Framea. Tunsin kaiken ja se tuotti minulle tuskaa ja lohtua samanaikaisesti. Ymmärrän, että fiktiivinen J. Frame ei ole sama asia kuin todellinen J. Frame. Kirkkauden Janetista tulee kuitenkin kokonainen ihminen suruineen ja toiveineen. Minä kuulen hänen hengittävän ja liikkuvan. Mielestäni Jalonen ylistää voimallisesti ihmisestä kumpuavaa luovuutta, kirjoittamista ja sanojen voimaa. Samalla Jalonen kertoo kivusta ja henkisistä haavoista viemättä mitään pois ihmisen lahjakkuudesta ja rohkeudesta.
Äiti teki sanoillaan asioista erityisiä, vaikka niissä päällepäin ei ollut mitään ihmeellistä. Tästä kivestä, jolla istun, hän olisi varmasti sanonut jotakin. Se tapahtui pelkällä katseen ja sanan voimalla.
- Katsokaa lapset, millainen pilvi taivaalla leijailee.
Ja me katsoimme ja näimme juuri sen pilven, jota äiti tarkoitti. Pilvi oli lohikäärme, ja se toi meille kaikkea mahdollista hyvää. Ehkä me lohikäärmeen avulla jaksoimme kaiken pahan, joka kohtasi perhettämme. Äiti katkaisi pahalta terävimmän kärjen ja me säästyimme seuraavaan päivään elossa.
Jalosen teoksesta muissa blogeissa:
Kirsin kirjanurkka
Kirsin Book Club
Lumiomena
Kaisa Reetta T.

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta!

Teos: Kirkkaus
Tekijä: Riitta Jalonen
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: Tammi

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Colleen McCullough: Okalinnut

Miten miellyttävä tietää että minulla on hieman saatanan mahtia ja että voin houkutella rakastamaani ihmistä (etkö usko että saatana rakasti Kristusta? Minä uskon) koko maailmalla?
Löysin äitini tavaroista Colleen McCulloughin romaanin Okalinnut. Teos on minulle hyvinkin tuttu, olen lukenut sen muutamaan kertaan ja katsonut romaanin perustuvan sarjan useammankin kerran. Okalinnut oli äitini lempikirja ja -sarja. Olin yläkouluikäinen, kun katsoimme Okalinnut ensimmäistä kertaa yhdessä. Tuolloin sarja teki minuun suuren vaikutuksen ja ymmärsin tarinasta jollain lailla traagisen rakkauden. Sen jälkeen olen katsonut sarjaa sekä yksin että yhdessä äitini kanssa. Riippuen omasta tilanteestani olen elänyt tarinan henkilöiden murheita milloin tyttärenä, milloin äitinä.

Olen keskustellut Okalinnuista useammankin ystäväni kanssa. Monien muisto Okalinnuista on juuri nuorena äidin kanssa katsottu sarja, josta mieleen on jäänyt miltei pedofiilinen rakkaus. Tässä tekstissä tulen kirjoittamaan Okalinnuista uskoen kaikkien lukijoiden tietävän tarinan käänteet. Jos tarina on sinulle vieras ja haluat lukea surullisen ja intohimoisen rakkaustarinan, lopeta tämän lukeminen nyt. Ota sen sijaan ihana McCulloughin romaani käsiisi ja nauti.
Okalinnuissa merkittävä kukka on ruusu, minulle muistojen kukka on lemmikki.


Okalinnut kertoo erään suvun naisten tarinan. Tarina sijoittuu erityisesti Australiaan ja vuosiin 1915-1969. Suvun naisia ovat hämmästyttävän varakas matriarkka Mary Carson, hänen veljensä vaimo Fiona (Fee) Cleary, Feen ainoa tytär Meghann (Meggie) ja Meggien tytär Justine. Näiden neljän naisen kautta - toki keskittyen Meggieen - kerrotaan paljon naisesta yhteiskunnassa ja perheessä, rakkaudesta ja halusta mieheen ja suhteesta omaan äitiin ja tyttäreen. McCullough kuvaa jokaista naista tarkkanäköisesti ja monivivahteisesti. Olen aina lukenut Okalinnut naisten kautta, vaikka tällä kertaa yritin keskittyä Ralph de Bricassartiin.

Okalintujen perusvire on synkkä. Jumala on luonut ihmisistä haluavia, mutta sokeita. Jokainen tarinan henkilö on sokea omissa pyrkimyksissään. Heidän on mahdollista nähdä jotain tärkeää toisen ihmisen elämästä ja sen suunnasta, mutta jokaisen sokea piste löytyy itsestä ja omasta halusta. Ihminen on tuomittu kompuroimaan ja epäonnistumaan tärkeimmissä pyrkimyksissään. Kuolema on helpotus ihmiselle, joka pääsee pois maailman vaatimuksista ja kärsimyksestä. Ote teoksesta: "Et sinä ole onneton, vaan me jotka jäimme tänne. Sääli meitä, ja kun meidän aikamme tulee, auta meitä."

Katolinen pappi Ralph de Bricassart on jumalaisen kaunis mies, joka on omistanut elämänsä Jumalalle ja kirkolle. Isä Ralph on naisten halujen kohde, mutta hän kasvaa rakastamaan vain yhtä naista. Tämä yhteenkasvaminen tapahtuu mieheltä itseltään salassa ja erilaisten mutkien ja kieroiluiden kautta Meggie saa Ralphinsa pieneksi hetkeksi. Meggie ja Ralph tempoilevat omissa elämissään suhteessa toisiinsa koko elämänsä. Erityisen vaikuttavaa on Meggien taistelu Jumalaa ja kirkkoa kohtaan. Miehet saavat osansa ja Meggien puheessa kuuluu kaikuja Maryn ja Feen kokemuksista miehistä. Ote teoksesta:
Mies vain. Te olette kaikki samanlaisia, isoja karvaisia yöperhosia jotka murskaavat itsensä tavoitellessaan typerää liekkiä jonka edessä on niin kirkas lasi etteivät teidän silmänne erota sitä. Ja jos jotenkin onnistutte pääsemään lasin sisälle, lennätte liekkiin ja palatte kuoliaaksi. Ja koko ajan ulkona viileässä yössä on ruokaa ja rakkautta ja perhosvauvoja joita voisi saada. Mutta tajuatteko te sitä, haluatteko te sitä? Ette! Takaisin vain liekkiä tavoittelemaan, iskemään päätänne pyörryksiin kunnes poltatte itsenne kuoliaaksi.
Kaikki ne kerrat, jolloin olen onnistunut itkemättä lukemaan tai katsomaan tämän surullisen tarinan, päättyvät aina siihen viimeiseen järkyttävään tilanteeseen. Koska elämä on tuskaa ja menettämistä, saavat teoksen henkilöt mittansa todellakin täytenä. McCullough onnistuu joka kerta lopuksi itkettämään minut perusteellisesti.

Okalinnuissa eri sukupolvea olevien naisten välille tulee aina juopa. Tuo väärinymmärrys, eritahtisuus, ylpeys ja ehdottomuus jättää jokaisen naisen yksinäiseksi suhteessa oman perheen ja suvun naisiin. Jokainen joutuu kantamaan taakkansa yksin.

TV-sarjaan verrattuna romaani on hyvin vivahteikas ja syvälle menevä kuvaus yksilöistä ja heidän tuskastaan. Nautin kirjailijan ja kääntäjän käyttämästä kielestä. Ote teoksesta:
Hänen ajatuksensa pyörivät, luisuivat, muuttuivat täysin pimeiksi ja sokaisevat valoisiksi; hetken hän oli auringossa, sitten loiste himmeni, muuttui harmaaksi, ja sammui. Tälläistä oli olla ihminen. Hän ei voinut olla sen enempää. Mutta se ei ollut syynä tuskaan. Tuska syntyi viimeisenä hetkenä, lopullisena hetkenä, tyhjä, ankea havainto; hurmio on katoavaa.
Luulen tavoittavani Okalintujen kipupisteen. Tarina antaa lukijan miettiä omaa elämäänsä, omia pettymyksiään, surujaan ja kaipauksiaan. Okalinnut on surun ja menetyksen ylistys. Itkiessään kardinaalin elämänsurua voi samalla itkeä omaansa.

Mahtaakohan joku muu lisäkseni yhdistää Okalintuihin Sinikka Svärdin sanoittaman laulun Kun katsoit minuun? Aina kun kuulen laulun radiossa, näen Ralphin joko piehtaroivan hietikolla Meggien kanssa tai Danen nousemasta aalloista.

Okalinnut-sarja IMBD-sivustolla

Teos: Okalinnut (The Thorn Birds)
Tekijä: Colleen McCullough
Suomentaja: Eva Siikarla
Julkaisuvuosi: 1978 (1977)
Kustantaja: WSOY

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Satu Taskinen: Lapset

Tunne joka sanaan "vanhemmat" liittyy: kaipaus. Tuttuus. Toisten ihmisten armoilla olo. Avuttomuus.
Satu Taskisen esikoisteos Täydellinen paisti oli minulle hankala lukukokemus. En saanut otetta tarinasta ja kiitelty romaani jäi minulle etäiseksi lukukokemukseksi. Toiseen romaaniin en ole edes ehtinyt tarttua. Mutta nyt halusin lukea hänen uusimman teoksensa.

Romaani Lapset on tarina ikääntyneestä opettajamiehestä. Minäkertoja, tuo hirveä valehtelija, kertoo raskaasti ja syrjähdellen kaiken tai ehkä sen, mitä kokee tärkeäksi kertoa. Hän pulppuaa kaikkea mahdollista ja pyyhkii mielipiteensä ja elämänsä lukijan naamaan vailla estettä, hitaasti ja perusteellisesti. Vaimo Sara on kuin wieniläisen hotellin aula, surullinen ja tunkkainen. Aikuiset tyttäret ovat myös jotenkin hankalia. Lukijana minusta tuntuu, että tämä mies on surullinen, tunkkainen ja hankala itsekin.

Teoksessa lapset kysyvät ja aikuiset vastaavat. Päähenkilö vastaa, mutta omalla laillaan. Kysymykset ja vastaukset tulevat mielettömiksi ja minulle lukukokemuksesta jää ahdistus ja uupumus. Elämä ei vaikuta olevan helppo tai houkutteleva, jos tätä minäkertojaa on uskominen.

Luin kirjan kahlaten synkkyydessä. Lukemiseni muistuttaa siis hyvinkin elämää, eteneminen on hidasta ja matka on murhetta täynnä.


Ihmettelen itseäni. Miten tämän kirjan lukeminen saattoi ollakaan minulle niin vaikeaa? Vältän aina kirjasta blogatessani toisten blogitekstien lukemista. Nyt lienee paikallaan käydä katsomassa, mitä muut bloggarit ovat Taskisen uusimmasta sanoneet!

Bleuen (Kirjapolkuni) ja Maiskun (Täysien sivujen nautinto) blogitekstit luettuani voin hymyillä ja nyökätä. Ei lukeminen ole ollut tällä kertaa helppoa toisillekaan. Mutta Tuijata (Tuijata. Kulttuuripohdintoja) ja Omppu Martin (Reader, why did I marry him?) ovat molemmat saaneet kuunnella kirjailijaa teoksen tiimoilta ja suhtautuvatkin jotenkin innokkaammin lukemaansa. Molempien blogitekstit auttavat minua saamaan jotain enemmän irti lukemastani. Lukukokemuksen raskaus ei hälvene. Jokke (Jokken kirjanurkka) pohdinnoillaan saa minut miettimään, että on ansio sinänsä saada muutamakin lukija näin ärsyyntymään fiktiivisestä hahmosta. Hymyilen ja mietin, kuka ottaisi luettavakseen tämän teoksen.

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta.

Teos: Lapset
Tekijä: Satu Taskinen
Teoksen ulkoasu: Jenni Saari
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Teos

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

Olen odottanut tätä kirjaa. Luin viime kesänä Johanna Valkaman esikoisteoksen Itämeren Auri ja humpsahdin sen maailmaan aivan täysin. Nyt käsissäni on pari päivää ollut Valkaman Metsän ja meren suku -sarjan toinen teos. Ajoitus on loistava, nyt minulla on aikaa lukea. Pari päivää olen vaeltanut Linnavuoren Tuulin kanssa metsissä mennessä ajassa.

Kansikuva kustantajan sivuilta. Kannen nainen tuo minulle mieleen nyrkkeilijä Eva Wahlströmin.
Linnavuoren Tuuli on tarina Aurin tyttären itsenäistymisestä. Tuuli on omapäinen nuori nainen, joka haluaa taistella isänsä lailla. Mahdollinen tulevaisuus parantajana äidin jalanjäljissä tai perinteinen naineen naisen osa ei Tuulia kiinnosta. Ote kirjasta:
Tuulia kylmäsi, sillä ajatus väkisin miehelään joutumisesta oli pahinta mitä hän saattoi kuvitella - se voitti jopa kevättalvisin uhkaavan nälän. Kitusen kevään jälkeen tuli aina rehevä kesä ja runsas syksy, vaan miehelästä ei pääsisi koskaan kärsimästä. - - Hän halusi olla vapaa, kulkea ja tehdä miten mieli. Vaan tokkopa oli Hämeessä kulkenut koskaan täysin vapaata naista, ellei sitten mierontielle joutuneena.
Tuulin aikuistuminen tapahtuu hänen omien päätöstensä kautta. Hän joutuu miettimään osaansa perheessä ja häneen kohdistuvia odotuksia. Varsinkin teoksen alkussa Tuuli on särmikäs, tarinan edetessä hän ehkä menettää jotain palostaan. Tuulin äiti Auri, Tuulin veli Unti ja muukalaisten kanssa kulkeva Alva kiinnostivat minua eniten päähenkilön lisäksi.

Valkama kirjoittaa vetävästi Tuulin seikkailuista. Tässä teoksessa rakkaus ei ole mielestäni kovin merkittävässä osassa. Tuulilla on suoritettavanaan tehtävä, johon hän tarvitsee soturin taitoja. Ote kirjasta:
Hän ei antanut oppilaalleen armoa, vaan iski yhä uudelleen ja uudelleen.
- Käytä voimaasi, käytä pituuttasi ja naisellista notkeuttasi. Käytä sitä, ettei kukaan katso sinua kuten pyöreää kaunokaista, pikku piikaa ja muuta se sielusi voimaksi. Mutta älä menetä sille itseäsi, vaan anna luonnon täyttää sinut.
Viihdyin Linnavuoren Tuulin tarinassa, se vei ajatukseni pois itsestäni ja elämästäni. Tänään luin teoksen loppuun autossa, kuuntelin instrumentaalista Nightwishiä ja katsoin välillä suomalaista kuusimetsää auton ikkunasta. Valkaman teos muinaisesta Suomesta sopi yllättävän hyvin näihin sattumanvaraisesti yhdistyviin elementteihin. Saatoin hyvin ajatella päättäväisen Tuulin kulkevan hiljaa puiden lomassa kohti omaa elämäänsä ja tulevaisuutta.
Anna minulle oma luontosi ja ota minulta oma luontoni!
Sain lukukappaleen teoksesta kustantajalta. Kiitos!

Teos: Linnavuoren Tuuli (Metsän ja meren suku II)
Tekijä: Johanna Valkama
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Otava

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Milja Kaunisto: Corpus

Igitur anima non est corpus (Sielu ei ole sama kuin ruumis)
Muistan ostaneeni Kauniston Luxus-romaanin kirjamessuilta ja lukeneeni sen ihastuneena. Purppuragiljotiini-trilogian ensimmäisen osan luettuani minulle oli selvää, että luen jatko-osat heti niiden ilmestyttyä. Nyt käsissäni on ollut toinen osa, Corpus. Koska elämäni on ollut mylleryksessä viimeiset kuukaudet, lukemiseni on katkonaista ja kompuroivaa. Luen parhaan taitoni ja jaksamiseni mukaan. Ymmärrän kuitenkin, että elämäntilanteellani ja jaksamisellani on vaikutuksensa myös lukukokemukseeni.
Purppuragiljotiini-trilogian kansikuvat on onnistuneita. Kuva kustantajan sivuilta.

Corpus jatkaa Mariannen ja Isidoren tarinaa siitä, mihin Luxus jäi. Alaotsake Kuolema ja kurtisaani summaa hyvin keskeisimmän teoksen sisällön. Pariisi vuonna 1792 on vaarallinen paikka, koska vallankumous mullistaa kaikkien elämän. Kaunisto kuvaa hyvin armottomasti muutoksen mielettömyyden. Osa kansasta haluaa toisenlaisen yhteiskunnan, mutta liikeelle lähtiessään vallankumouksen voima on väkevä ja arvaamaton. Kansa joukkona lähtee hakemaan kohennusta omaan tilanteeseensa, mutta päätyy kurjuuteen ja jälleen kerran harvojen mielivaltaan. Ote teoksesta:
Kansalaiset! Vapauden nimissä, luopukaa teitä kahlitsevista monarkistisista ja taikauskoisista katolisista etunimistä. - - Täydelliset isänmaalliset etunimilistat löydätte Tasavaltalaisnimien luetteloista, jotka tulee noutaa lähimmäistä vallankumousjaostosta.
Aiemmin aateliselämästä nauttinut Marianne ja pyövelin opissa ollut Isidore ovat molemmat omista syistään Maison de Luxessa. Jo aiemmasta teoksesta tuttu markiisi de Sade kouluttaa Mariannea mm. kalkutanpillereiden avulla, ja välillä Marianne on päivät pääksytysten ihan pöllyssä. Bordelliin päätynyt Marianne joutuu miettimään elämänsä tyystin uusiksi. Comtesse Mariannea viskotaan kuin roskasäkkiä vaihtuvien miesten tarpeitten mukaan. Lukija kärvistelee päähenkilöiden kärsiessä ja toivoo parasta mahdollista molemmille henkilöille.

Irstailuja ei teoksesta puutu, mikä lieneekin sopivaa, kun kerrottavana on paheellisen markiisin elämä. Marianne on selviytyjä, mutta ilman kolhuja ja kipua hänkään ei onnistu puskemaan vallankumouksen myrskyn läpi. Ote teoksesta:
Hänellä ei ollut vapaa astua tuumaakaan harhaan. Hänen olisi pysyttävä suorassa, vaikka vallankumous heittelehti laidasta toiseen kuin ylenantava humalainen laivan kannella. Huojuu muttei uppoa, niin kuului Pariisin tunnuslause. Sen olisi oltava myös hänen ohjenuoransa. Tai pikemminkin hirttoköysi kaulan ympärillä, johon teloitettu takertui juuri ennen tajuntansa menettämistä.
Corpus on Kauniston viides romaani. Hän hallitsee kerronnassaan historiallisen romaanin skaalan silkistä sontaan ja takaisin ja käyttää sitä voimallisesti tässä Purppuragiljotiini-trilogiassa. Nautin paljonkin Corpuksen lukemisesta. Siksi järkytykseni olikin suuri teoksen loppuessa sellaiseen kohtaan, että lukijana joudun kärvistelemään nyt ennen kolmannen osan lukemista jokusen kuukauden. Apua! Onhan Kaunisto ainakin aloittanut seuraavan teoksen kirjoittamisen?

Teoksen ovat ehtineet jo blogiin kirjata ainakin Minna Vuo-Cho / Ja kaikkea muuta, Jenny / Kirjojen pyörteissä ja Mai Laakso / Kirjasähkökäyrä.

Teos: Corpus
Tekijä: Milja Kaunisto
Kansi: Jenni Noponen
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus