sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Tiesin joutuvani kohtaamaan ihmisiä jotka sanovat minulle mitä vain, rumaa ja kaunista niin kuin tähänkin mennessä. Olisi opittava ymmärtämään uudelleen tuttujen ja tuntemattomien puheita, ilmeitä ja eleitä. Jos en ymmärtäisi niitä, en osaisi muuttaa niitä kertomuksiksi.
Sisälleni oli sairaalavuosien aikana syntynyt liuta ihmisiä.
Olin varma, että kirjoittaisin vielä heistä. He ovat kotini.
Oikean hetken löytäminen on vaikeaa. Useimmiten joudun vain alistumaan siihen, että jonkun kirjan lukeminen joko osuu sopivaan ajankohtaan tai sitten ei. Sain Riitta Jalosen uutuusromaanin luettavakseni lokakuussa Helsingin Kirjamessuilla. Pian tilaisuuden jälkeen ymmärsin, että haluan lukea kirjan oikealla hetkellä. Ehdotin Kirkkautta luettavaksi keväällä eräässä lukupiirissämme. Luimme sen, mutta minun osaltani lukeminen oli jonkinlaista harppomista ja selaamista. Koko teos meni ohitseni. Olen kuitenkin joskus aikoja sitten katsonut Jane Campionin ohjaaman elokuvan Enkelin kosketus, joten Kirkkaus junttautui yöpöydälleni odottamaan sopivaa hetkeä.

Kesä tuli ja sopiva hetki myös. Ja nyt olen heikkona tähän teokseen. Itkua nieleskellen luin juuri äsken Kirkkauden loppuun. Voisin aloittaa sen nyt uudelleen.

Jalonen on kirjoittanut fiktiivisen teoksen uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924-2004). Framen perheeseen liittyy paljon murhetta ja ahdistusta niin Janetin itsensä kokemana kuin itse kunkin perheenjäsenen omien kärsimysten kautta. Janet Frame joutuu psykiatriseen sairaalaan, tulee kohdelluksi huonosti ja kärsii, ainakin tämän tekstin perusteella, psykoottisista jaksoista. Äärimmäinen herkkyys ja/tai sairaus on samalla sekä kivuliaan pelottavaa että tie luovuuteen. Hoitojaksot tuottavat Janetille tuskaa, mutta myös jättävät hänet henkiin ja rauhoittavat pahimmat myrskyt. Janetista tulee kerta toisensa jälkeen kirjoittava ihminen. Ote kirjasta:
Ainoastaan kirjoittaminen tekee elämästäni elämisen arvoisen. Ei sitä tehnyt äidin Jumalan salaperäinen valtakunta ja uudestisyntymisen odotus. Minä odotan sanoja, jotka oma mieleni on säilönyt ja joista se on pitänyt huolta.
Mielestäni Riitta Jalonen tekee käsittämättömän hienon ja taitavan kirjallisen teon tässä romaanissa. En edes tiedä, onko paikallaan sanoa, että hän on kirjoittanut tämän tekstin. Ehkä hän on taikonut sen salaisista unista tai muovannut muistoista ja kasvien osista. Kirkkauden lukeminen oli kuin olisin siirtynyt hyvin lähelle Janet Framea. Tunsin kaiken ja se tuotti minulle tuskaa ja lohtua samanaikaisesti. Ymmärrän, että fiktiivinen J. Frame ei ole sama asia kuin todellinen J. Frame. Kirkkauden Janetista tulee kuitenkin kokonainen ihminen suruineen ja toiveineen. Minä kuulen hänen hengittävän ja liikkuvan. Mielestäni Jalonen ylistää voimallisesti ihmisestä kumpuavaa luovuutta, kirjoittamista ja sanojen voimaa. Samalla Jalonen kertoo kivusta ja henkisistä haavoista viemättä mitään pois ihmisen lahjakkuudesta ja rohkeudesta.
Äiti teki sanoillaan asioista erityisiä, vaikka niissä päällepäin ei ollut mitään ihmeellistä. Tästä kivestä, jolla istun, hän olisi varmasti sanonut jotakin. Se tapahtui pelkällä katseen ja sanan voimalla.
- Katsokaa lapset, millainen pilvi taivaalla leijailee.
Ja me katsoimme ja näimme juuri sen pilven, jota äiti tarkoitti. Pilvi oli lohikäärme, ja se toi meille kaikkea mahdollista hyvää. Ehkä me lohikäärmeen avulla jaksoimme kaiken pahan, joka kohtasi perhettämme. Äiti katkaisi pahalta terävimmän kärjen ja me säästyimme seuraavaan päivään elossa.
Jalosen teoksesta muissa blogeissa:
Kirsin kirjanurkka
Kirsin Book Club
Lumiomena
Kaisa Reetta T.

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta!

Teos: Kirkkaus
Tekijä: Riitta Jalonen
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: Tammi

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Colleen McCullough: Okalinnut

Miten miellyttävä tietää että minulla on hieman saatanan mahtia ja että voin houkutella rakastamaani ihmistä (etkö usko että saatana rakasti Kristusta? Minä uskon) koko maailmalla?
Löysin äitini tavaroista Colleen McCulloughin romaanin Okalinnut. Teos on minulle hyvinkin tuttu, olen lukenut sen muutamaan kertaan ja katsonut romaanin perustuvan sarjan useammankin kerran. Okalinnut oli äitini lempikirja ja -sarja. Olin yläkouluikäinen, kun katsoimme Okalinnut ensimmäistä kertaa yhdessä. Tuolloin sarja teki minuun suuren vaikutuksen ja ymmärsin tarinasta jollain lailla traagisen rakkauden. Sen jälkeen olen katsonut sarjaa sekä yksin että yhdessä äitini kanssa. Riippuen omasta tilanteestani olen elänyt tarinan henkilöiden murheita milloin tyttärenä, milloin äitinä.

Olen keskustellut Okalinnuista useammankin ystäväni kanssa. Monien muisto Okalinnuista on juuri nuorena äidin kanssa katsottu sarja, josta mieleen on jäänyt miltei pedofiilinen rakkaus. Tässä tekstissä tulen kirjoittamaan Okalinnuista uskoen kaikkien lukijoiden tietävän tarinan käänteet. Jos tarina on sinulle vieras ja haluat lukea surullisen ja intohimoisen rakkaustarinan, lopeta tämän lukeminen nyt. Ota sen sijaan ihana McCulloughin romaani käsiisi ja nauti.
Okalinnuissa merkittävä kukka on ruusu, minulle muistojen kukka on lemmikki.


Okalinnut kertoo erään suvun naisten tarinan. Tarina sijoittuu erityisesti Australiaan ja vuosiin 1915-1969. Suvun naisia ovat hämmästyttävän varakas matriarkka Mary Carson, hänen veljensä vaimo Fiona (Fee) Cleary, Feen ainoa tytär Meghann (Meggie) ja Meggien tytär Justine. Näiden neljän naisen kautta - toki keskittyen Meggieen - kerrotaan paljon naisesta yhteiskunnassa ja perheessä, rakkaudesta ja halusta mieheen ja suhteesta omaan äitiin ja tyttäreen. McCullough kuvaa jokaista naista tarkkanäköisesti ja monivivahteisesti. Olen aina lukenut Okalinnut naisten kautta, vaikka tällä kertaa yritin keskittyä Ralph de Bricassartiin.

Okalintujen perusvire on synkkä. Jumala on luonut ihmisistä haluavia, mutta sokeita. Jokainen tarinan henkilö on sokea omissa pyrkimyksissään. Heidän on mahdollista nähdä jotain tärkeää toisen ihmisen elämästä ja sen suunnasta, mutta jokaisen sokea piste löytyy itsestä ja omasta halusta. Ihminen on tuomittu kompuroimaan ja epäonnistumaan tärkeimmissä pyrkimyksissään. Kuolema on helpotus ihmiselle, joka pääsee pois maailman vaatimuksista ja kärsimyksestä. Ote teoksesta: "Et sinä ole onneton, vaan me jotka jäimme tänne. Sääli meitä, ja kun meidän aikamme tulee, auta meitä."

Katolinen pappi Ralph de Bricassart on jumalaisen kaunis mies, joka on omistanut elämänsä Jumalalle ja kirkolle. Isä Ralph on naisten halujen kohde, mutta hän kasvaa rakastamaan vain yhtä naista. Tämä yhteenkasvaminen tapahtuu mieheltä itseltään salassa ja erilaisten mutkien ja kieroiluiden kautta Meggie saa Ralphinsa pieneksi hetkeksi. Meggie ja Ralph tempoilevat omissa elämissään suhteessa toisiinsa koko elämänsä. Erityisen vaikuttavaa on Meggien taistelu Jumalaa ja kirkkoa kohtaan. Miehet saavat osansa ja Meggien puheessa kuuluu kaikuja Maryn ja Feen kokemuksista miehistä. Ote teoksesta:
Mies vain. Te olette kaikki samanlaisia, isoja karvaisia yöperhosia jotka murskaavat itsensä tavoitellessaan typerää liekkiä jonka edessä on niin kirkas lasi etteivät teidän silmänne erota sitä. Ja jos jotenkin onnistutte pääsemään lasin sisälle, lennätte liekkiin ja palatte kuoliaaksi. Ja koko ajan ulkona viileässä yössä on ruokaa ja rakkautta ja perhosvauvoja joita voisi saada. Mutta tajuatteko te sitä, haluatteko te sitä? Ette! Takaisin vain liekkiä tavoittelemaan, iskemään päätänne pyörryksiin kunnes poltatte itsenne kuoliaaksi.
Kaikki ne kerrat, jolloin olen onnistunut itkemättä lukemaan tai katsomaan tämän surullisen tarinan, päättyvät aina siihen viimeiseen järkyttävään tilanteeseen. Koska elämä on tuskaa ja menettämistä, saavat teoksen henkilöt mittansa todellakin täytenä. McCullough onnistuu joka kerta lopuksi itkettämään minut perusteellisesti.

Okalinnuissa eri sukupolvea olevien naisten välille tulee aina juopa. Tuo väärinymmärrys, eritahtisuus, ylpeys ja ehdottomuus jättää jokaisen naisen yksinäiseksi suhteessa oman perheen ja suvun naisiin. Jokainen joutuu kantamaan taakkansa yksin.

TV-sarjaan verrattuna romaani on hyvin vivahteikas ja syvälle menevä kuvaus yksilöistä ja heidän tuskastaan. Nautin kirjailijan ja kääntäjän käyttämästä kielestä. Ote teoksesta:
Hänen ajatuksensa pyörivät, luisuivat, muuttuivat täysin pimeiksi ja sokaisevat valoisiksi; hetken hän oli auringossa, sitten loiste himmeni, muuttui harmaaksi, ja sammui. Tälläistä oli olla ihminen. Hän ei voinut olla sen enempää. Mutta se ei ollut syynä tuskaan. Tuska syntyi viimeisenä hetkenä, lopullisena hetkenä, tyhjä, ankea havainto; hurmio on katoavaa.
Luulen tavoittavani Okalintujen kipupisteen. Tarina antaa lukijan miettiä omaa elämäänsä, omia pettymyksiään, surujaan ja kaipauksiaan. Okalinnut on surun ja menetyksen ylistys. Itkiessään kardinaalin elämänsurua voi samalla itkeä omaansa.

Mahtaakohan joku muu lisäkseni yhdistää Okalintuihin Sinikka Svärdin sanoittaman laulun Kun katsoit minuun? Aina kun kuulen laulun radiossa, näen Ralphin joko piehtaroivan hietikolla Meggien kanssa tai Danen nousemasta aalloista.

Okalinnut-sarja IMBD-sivustolla

Teos: Okalinnut (The Thorn Birds)
Tekijä: Colleen McCullough
Suomentaja: Eva Siikarla
Julkaisuvuosi: 1978 (1977)
Kustantaja: WSOY

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Satu Taskinen: Lapset

Tunne joka sanaan "vanhemmat" liittyy: kaipaus. Tuttuus. Toisten ihmisten armoilla olo. Avuttomuus.
Satu Taskisen esikoisteos Täydellinen paisti oli minulle hankala lukukokemus. En saanut otetta tarinasta ja kiitelty romaani jäi minulle etäiseksi lukukokemukseksi. Toiseen romaaniin en ole edes ehtinyt tarttua. Mutta nyt halusin lukea hänen uusimman teoksensa.

Romaani Lapset on tarina ikääntyneestä opettajamiehestä. Minäkertoja, tuo hirveä valehtelija, kertoo raskaasti ja syrjähdellen kaiken tai ehkä sen, mitä kokee tärkeäksi kertoa. Hän pulppuaa kaikkea mahdollista ja pyyhkii mielipiteensä ja elämänsä lukijan naamaan vailla estettä, hitaasti ja perusteellisesti. Vaimo Sara on kuin wieniläisen hotellin aula, surullinen ja tunkkainen. Aikuiset tyttäret ovat myös jotenkin hankalia. Lukijana minusta tuntuu, että tämä mies on surullinen, tunkkainen ja hankala itsekin.

Teoksessa lapset kysyvät ja aikuiset vastaavat. Päähenkilö vastaa, mutta omalla laillaan. Kysymykset ja vastaukset tulevat mielettömiksi ja minulle lukukokemuksesta jää ahdistus ja uupumus. Elämä ei vaikuta olevan helppo tai houkutteleva, jos tätä minäkertojaa on uskominen.

Luin kirjan kahlaten synkkyydessä. Lukemiseni muistuttaa siis hyvinkin elämää, eteneminen on hidasta ja matka on murhetta täynnä.


Ihmettelen itseäni. Miten tämän kirjan lukeminen saattoi ollakaan minulle niin vaikeaa? Vältän aina kirjasta blogatessani toisten blogitekstien lukemista. Nyt lienee paikallaan käydä katsomassa, mitä muut bloggarit ovat Taskisen uusimmasta sanoneet!

Bleuen (Kirjapolkuni) ja Maiskun (Täysien sivujen nautinto) blogitekstit luettuani voin hymyillä ja nyökätä. Ei lukeminen ole ollut tällä kertaa helppoa toisillekaan. Mutta Tuijata (Tuijata. Kulttuuripohdintoja) ja Omppu Martin (Reader, why did I marry him?) ovat molemmat saaneet kuunnella kirjailijaa teoksen tiimoilta ja suhtautuvatkin jotenkin innokkaammin lukemaansa. Molempien blogitekstit auttavat minua saamaan jotain enemmän irti lukemastani. Lukukokemuksen raskaus ei hälvene. Jokke (Jokken kirjanurkka) pohdinnoillaan saa minut miettimään, että on ansio sinänsä saada muutamakin lukija näin ärsyyntymään fiktiivisestä hahmosta. Hymyilen ja mietin, kuka ottaisi luettavakseen tämän teoksen.

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta.

Teos: Lapset
Tekijä: Satu Taskinen
Teoksen ulkoasu: Jenni Saari
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Teos

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

Olen odottanut tätä kirjaa. Luin viime kesänä Johanna Valkaman esikoisteoksen Itämeren Auri ja humpsahdin sen maailmaan aivan täysin. Nyt käsissäni on pari päivää ollut Valkaman Metsän ja meren suku -sarjan toinen teos. Ajoitus on loistava, nyt minulla on aikaa lukea. Pari päivää olen vaeltanut Linnavuoren Tuulin kanssa metsissä mennessä ajassa.

Kansikuva kustantajan sivuilta. Kannen nainen tuo minulle mieleen nyrkkeilijä Eva Wahlströmin.
Linnavuoren Tuuli on tarina Aurin tyttären itsenäistymisestä. Tuuli on omapäinen nuori nainen, joka haluaa taistella isänsä lailla. Mahdollinen tulevaisuus parantajana äidin jalanjäljissä tai perinteinen naineen naisen osa ei Tuulia kiinnosta. Ote kirjasta:
Tuulia kylmäsi, sillä ajatus väkisin miehelään joutumisesta oli pahinta mitä hän saattoi kuvitella - se voitti jopa kevättalvisin uhkaavan nälän. Kitusen kevään jälkeen tuli aina rehevä kesä ja runsas syksy, vaan miehelästä ei pääsisi koskaan kärsimästä. - - Hän halusi olla vapaa, kulkea ja tehdä miten mieli. Vaan tokkopa oli Hämeessä kulkenut koskaan täysin vapaata naista, ellei sitten mierontielle joutuneena.
Tuulin aikuistuminen tapahtuu hänen omien päätöstensä kautta. Hän joutuu miettimään osaansa perheessä ja häneen kohdistuvia odotuksia. Varsinkin teoksen alkussa Tuuli on särmikäs, tarinan edetessä hän ehkä menettää jotain palostaan. Tuulin äiti Auri, Tuulin veli Unti ja muukalaisten kanssa kulkeva Alva kiinnostivat minua eniten päähenkilön lisäksi.

Valkama kirjoittaa vetävästi Tuulin seikkailuista. Tässä teoksessa rakkaus ei ole mielestäni kovin merkittävässä osassa. Tuulilla on suoritettavanaan tehtävä, johon hän tarvitsee soturin taitoja. Ote kirjasta:
Hän ei antanut oppilaalleen armoa, vaan iski yhä uudelleen ja uudelleen.
- Käytä voimaasi, käytä pituuttasi ja naisellista notkeuttasi. Käytä sitä, ettei kukaan katso sinua kuten pyöreää kaunokaista, pikku piikaa ja muuta se sielusi voimaksi. Mutta älä menetä sille itseäsi, vaan anna luonnon täyttää sinut.
Viihdyin Linnavuoren Tuulin tarinassa, se vei ajatukseni pois itsestäni ja elämästäni. Tänään luin teoksen loppuun autossa, kuuntelin instrumentaalista Nightwishiä ja katsoin välillä suomalaista kuusimetsää auton ikkunasta. Valkaman teos muinaisesta Suomesta sopi yllättävän hyvin näihin sattumanvaraisesti yhdistyviin elementteihin. Saatoin hyvin ajatella päättäväisen Tuulin kulkevan hiljaa puiden lomassa kohti omaa elämäänsä ja tulevaisuutta.
Anna minulle oma luontosi ja ota minulta oma luontoni!
Sain lukukappaleen teoksesta kustantajalta. Kiitos!

Teos: Linnavuoren Tuuli (Metsän ja meren suku II)
Tekijä: Johanna Valkama
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Otava

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Milja Kaunisto: Corpus

Igitur anima non est corpus (Sielu ei ole sama kuin ruumis)
Muistan ostaneeni Kauniston Luxus-romaanin kirjamessuilta ja lukeneeni sen ihastuneena. Purppuragiljotiini-trilogian ensimmäisen osan luettuani minulle oli selvää, että luen jatko-osat heti niiden ilmestyttyä. Nyt käsissäni on ollut toinen osa, Corpus. Koska elämäni on ollut mylleryksessä viimeiset kuukaudet, lukemiseni on katkonaista ja kompuroivaa. Luen parhaan taitoni ja jaksamiseni mukaan. Ymmärrän kuitenkin, että elämäntilanteellani ja jaksamisellani on vaikutuksensa myös lukukokemukseeni.
Purppuragiljotiini-trilogian kansikuvat on onnistuneita. Kuva kustantajan sivuilta.

Corpus jatkaa Mariannen ja Isidoren tarinaa siitä, mihin Luxus jäi. Alaotsake Kuolema ja kurtisaani summaa hyvin keskeisimmän teoksen sisällön. Pariisi vuonna 1792 on vaarallinen paikka, koska vallankumous mullistaa kaikkien elämän. Kaunisto kuvaa hyvin armottomasti muutoksen mielettömyyden. Osa kansasta haluaa toisenlaisen yhteiskunnan, mutta liikeelle lähtiessään vallankumouksen voima on väkevä ja arvaamaton. Kansa joukkona lähtee hakemaan kohennusta omaan tilanteeseensa, mutta päätyy kurjuuteen ja jälleen kerran harvojen mielivaltaan. Ote teoksesta:
Kansalaiset! Vapauden nimissä, luopukaa teitä kahlitsevista monarkistisista ja taikauskoisista katolisista etunimistä. - - Täydelliset isänmaalliset etunimilistat löydätte Tasavaltalaisnimien luetteloista, jotka tulee noutaa lähimmäistä vallankumousjaostosta.
Aiemmin aateliselämästä nauttinut Marianne ja pyövelin opissa ollut Isidore ovat molemmat omista syistään Maison de Luxessa. Jo aiemmasta teoksesta tuttu markiisi de Sade kouluttaa Mariannea mm. kalkutanpillereiden avulla, ja välillä Marianne on päivät pääksytysten ihan pöllyssä. Bordelliin päätynyt Marianne joutuu miettimään elämänsä tyystin uusiksi. Comtesse Mariannea viskotaan kuin roskasäkkiä vaihtuvien miesten tarpeitten mukaan. Lukija kärvistelee päähenkilöiden kärsiessä ja toivoo parasta mahdollista molemmille henkilöille.

Irstailuja ei teoksesta puutu, mikä lieneekin sopivaa, kun kerrottavana on paheellisen markiisin elämä. Marianne on selviytyjä, mutta ilman kolhuja ja kipua hänkään ei onnistu puskemaan vallankumouksen myrskyn läpi. Ote teoksesta:
Hänellä ei ollut vapaa astua tuumaakaan harhaan. Hänen olisi pysyttävä suorassa, vaikka vallankumous heittelehti laidasta toiseen kuin ylenantava humalainen laivan kannella. Huojuu muttei uppoa, niin kuului Pariisin tunnuslause. Sen olisi oltava myös hänen ohjenuoransa. Tai pikemminkin hirttoköysi kaulan ympärillä, johon teloitettu takertui juuri ennen tajuntansa menettämistä.
Corpus on Kauniston viides romaani. Hän hallitsee kerronnassaan historiallisen romaanin skaalan silkistä sontaan ja takaisin ja käyttää sitä voimallisesti tässä Purppuragiljotiini-trilogiassa. Nautin paljonkin Corpuksen lukemisesta. Siksi järkytykseni olikin suuri teoksen loppuessa sellaiseen kohtaan, että lukijana joudun kärvistelemään nyt ennen kolmannen osan lukemista jokusen kuukauden. Apua! Onhan Kaunisto ainakin aloittanut seuraavan teoksen kirjoittamisen?

Teoksen ovat ehtineet jo blogiin kirjata ainakin Minna Vuo-Cho / Ja kaikkea muuta, Jenny / Kirjojen pyörteissä ja Mai Laakso / Kirjasähkökäyrä.

Teos: Corpus
Tekijä: Milja Kaunisto
Kansi: Jenni Noponen
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus

torstai 6. huhtikuuta 2017

Erno Paasilinna: Kauppamiehet isänmaan asialla


Vuonna 1991 olin 20-vuotias opiskelija. Edellisenä vuonna olin päässyt ylioppilaaksi. Koska aloitin kirjojen lukemisen jo pienenä ja harjoitin taitoa tosissani vuosia, olin parikymppisenä jo ainakin omasta mielestäni konkarilukija. Muistelen, että luin tuolloin paljon käännöskirjallisuutta ja nautin tumman synkistä tarinoista. Kotimaisista kirjailijoista luin ainakin Anja Kaurasta ja Arja Tiaista. Erno Paasilinnalta en ole koskaan lukenut mitään.

On mielenkiintoista, että 101 kirjaa -hankkeessa vuoden 1991 kirjaksi valikoitui Erno Paasilinnan teos Kauppamiehet isänmaan asialla. Uskon täysin, että valinta on hyvä ja kuvaa aikaansa. Oma kirjallinen kokemukseni tuosta ajasta on toinen, mutta se ei minua hämmästytä. Kirjaan tarttuessani en odottanut suurta lukukokemusta.

Paasilinnan teoksen takakansi kertoo kyseessä olevan kirjoitussikermän. Ensimmäinen osa käsittelee Suomea ja maailmaa ja toinen osa kotimaisia kirjailijoita. Paasilinna itse oli julkaisuvuonna 56-vuotias kirjailija, joka oli julkaissut proosaa, aforismeja ja esseitä.

Paasilinnan 1990-luvun Suomi on minusta tästä ajasta katsottuna osin tuttu, osin vieras tai unholaan painunut. Jotkut kohdat tuntuvat kuitenkin hyvinkin ajankohtaisilta. Suomessa osattiin olla kriittisiä maahan tulevia pakolaisia kohtaan 90-luvun alussa. Osa suomalaisista ei ole tuossa asiassa muuttunut noista ajoista. Kirjoittaja muistuttaa, että Suomesta puolestaan on aina osattu lähettää ei-toivottuja kansalaisia maailmalle, mm. Amerikkaan. Suomesta lähteneet kovat työmiehet ovat työt tehtyään riehuneet humalassa ja esitelleet mörköyttään pitkin vieraita maita herättäen hämmennystä ja pelkoa. Teoksen nimitekstissä, Kauppamiehet isänmaan asialla, Paasilinna on parhaimmillaan. Kansainvälisen kaupan pyörteissä oman maan työttömistä muodostuu kotimaahan jätettävää ylimääräistä painolastia. Kauppamiehet sinkoilevat maailmalla heti sotien ja kriisien jälkeen, tulosta on saatava ja toiminnan moraalin perään ei kysele kukaan. Kaikki on kaupan. Tämä vuonna 1990 kirjoitettu teksti kolahtaa vielä nytkin. Kolmessakymmenessä vuodessa tapahtunut merkittävin muutos lienee se, että valtionkin voi jo myydä. 
Sillä politiikka on yhtä ailahtelevaista kuin säätila: tänään tulee lännestä, huomenna ehkä jo idästä. - - Kauppamiesten tahto on vain myydä, mistä vapaammin sen parempi. Valtion tehtävä on varmistaa etteivät he tulisi myynneeksi valtiota.
Suomi ja maailma -osion viimeinen teksti käsittelee suomen kieltä. Paasilinna arvostaa suomen kieleltä ja kertoo kielen asemasta ja sen muutoksista perusteellisesti. Paasilinnalle oma kieli on suoraan itse ajattelua, osa olemusta. Oman äidinkielen taju ja taito ovat tärkeitä ja jokaisen tulee huolehtia itsestään juuri oman kielitaidon ylläpitämisen ja vahvistamisen kautta. Kansakuntammekin tarvitsee kansalaisia, jotka osaavat oman äidinkielensä.

Kirjailijaosiossa Paasilinna käsittelee kirjailijuuden kautta Pentti Haanpään, Veijo Meren ja Samuli Paulaharjun. Paasilinna myös analysoi Veijo Meren teosta C.G. Mannerheimista ja referoi kahta teosta. Toinen on Antero Heikkisen Kirveskansan elämää, joka kertoo 1800-luvusta Kuhmon seudulla ja toinen Urpo Huhtasen Tuuli kääntyy pohjoiseen, joka kertoo Lapista mm. luonnonhavaintojen ja päiväkirjamerkintöjen kautta. Paasilinna päättää tämän kirjailjaosion ja koko teoksensa pohtivaan tekstiin kirjailijan suhteesta julkisuuteen. Rivikirjailijat saavat ahertaa ja pitkä ura kirjailijana on miltei aina tasoittavan tavanomainen. Harvat uurastajat pääsevät klassikoiksi. Kirjoittavat naiset loistavat poissaolollaan tässä Paasilinnan käsittelyssä. Nimettömänä joukkona mainitaan nuoret naiskirjailijat, jotka esittelevät asujaan ja olohuoneitaan naistenlehdissä. Sellainen hölmöily ei johda mihinkään hyvään!

Vaikka luin Paasilinnan Kauppamiehet isänmaan asialla, siitä ei oikein jäänyt minuun mitään. Olen itse asiassa hyvin hämmästynyt siitä, kuinka vanhanaikaiselta teos näyttäytyy. Esimerkiksi essee Itsenäisyys on kieli on miltei 40 sivua ja sisältöönsä nähden se on mielestäni liian pitkä. Todennäköisesti teksti toimisi paremmin lyhyempänä. Teoksen luettuani en ihmettele, että Paasilinnan Kauppamiehet isänmaan asialla jäi minulta pimentoon vuonna 1991. Vuonna 2017 luin teoksen, mutta en lämmennyt sen sanailulle ja kriittiselle katsannnolle yhteiskunnasta ja Suomen tilasta.

Itse bloggari

Ylen sivuilta löytyy lisää tietoa Erno Paasilinan teoksesta Kauppamiehet isänmaan asialla. Sivulta löytyy myös linkki, jonka kautta pääsee lukemaan teoksen e-kirjana.

Teos: Kauppamiehet isänmaan asialla
Tekijä: Erno Paasilinna
Julkaisuvuosi: 1991
Kustantaja: Otava

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Lukevien joukkoon

Menneen kesän kuva
Käydessäni kirjakeskustelua ystäväni kanssa sain ohjeen etsiytyä valoisampien ja keveämpien tarinoiden äärelle. Yöpäydälläni on odottamassa mm. Asko Sahlbergin Pilatus, joten päätin etsiä luettavaa ystäväni kannustamana kirjastosta. Kirjastosta mukaani tarttui Orhan Pamukin tiiliskiviromaani Viattomuuden museo. Teos ei ole fyysisesti kevyt, mutta ottaessani sen uskoin sen kohottavaan mielialaani ja luovan uskoa ihmiseen ja tulevaan. Parhaimmillaan voisin unohtaa itseni ja elämäni lukiessani riipaisevaa rakkaustarinaa Istanbulista.

Viattomuuden museo on jykevä, sivuja teoksessa on 700. Tarinan minäkertoja on hyväosainen poikamies, joka on kovaa vauhtia menossa naimisiin. Kemal on vahvasti osa perhettään ja yhteisöään, joten tuleva naimakauppa on koko suvun asia. Pamuk vie lukijan heti tärkeään hetkeen Kemalin elämässä. Kemal kertoo kokeneensa elämänsä onnellisimman hetken eräänä toukokuisena päivänä 1975. Hänen onnen hetkensä on fyysistä läheisyyttä ja rakkauden tunteen hulvahdus, salassa toisten katseilta. Onnellisen hetken jälkeen hän kokee onnettomia hetkiä, tuskaa ja kaipausta, mutta myös siedettäviä ja lohdullisia hetkiä, tunteja ja päiviä.

Kemalin keskeisimpiä tunteita ovat, ainakin teoksen alkupuolella, halu ja rakastuminen. Kemal kihlaa perheen hyväksymän nuoren naisen, josta Kemal on pitänyt paljonkin aiemmin. Nyt eräs toinen ihminen vie Kemalin huomion ja mielenrauhan. Tämä uusi tilanne ja kuohuva ihmismieli sotkee Kemalin elämän ja tulevaisuuden.

Kemal kerää itselleen elämänsä tärkeitä muistoja kootessaan esineitä talteen. Hän kokoaa museota rakkauksistaan, tunteistaan ja elämänsä tapahtumista. Kemalin esineet eivät ole kunniakirjoja, todistuksia tai mitaleja. Ne ovat muille arvottomia esineitä, ehkäpä häivähdyksiä koetuista hetkistä. Teos koostuu yli kahdeksastakymmenestä luvusta, jotka nekin ovat pieniä esineitä, jotka kertoja haluaa minulle lukijana esitellä. Ote teoksesta:
Huoneistossa viettämieni kaksituntisten aikana minä useimmiten makasin sängyllä haaveilemassa, pitelin kädessäni jotakin onnenhetkiemme sädehtivää aavemaista esinettä, esimerkiksi tätä pähkinänsärkijää tai Füsunin kädeltä tuoksuvaa vanhaa ballerinakelloa, jota hän yritti monet kerrat saada käymään, hivelin niillä kasvojani, otsaani ja kaulaani yrittäen siten lievittää tuskaani - -

Olen nyt puolessa välissä Viattomuuden museota. Lukemiseni on ihmeen hidasta. Väsymys ja ajatusten sekasorto ovat vaimentuneet jo aika lailla. Näen auringon paistavan ja kevään ensimmäiset joutsenet ovat lentäneet pääni yli. Päivät ovat keskenään erilaisia, eilinen suru-uutinen bloggarikaverin äkillisestä poismenosta pyöräytti taas mielessä kaikenlaista liikkeelle. Elämä on arvaamatonta.

Koen palaavani lukevien joukkoon vähän kerrassaan. Lukeminen on niin tärkeä osa elämääni, että hetkittäinenkin lukematta oleminen tuntuu surkealta. Blogissani palaan Viattomuuden museoon tunnelmiin teoksen luettuani. Jatkan museokierrostani Pamukin seurassa, esine esineeltä, hetki hetkeltä.

Teos: Viattomuuden museo (alkuteos: Masumiyet müzesi)
Tekijä: Orhan Pamuk
Suomentaja: Tuula Kojo
Julkaisuvuosi: 2010 (2008)
Kustantaja: Tammi

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit

Kansi kustantajan sivuilta
Kauan se matka kesti ja oli jännitystäkin, jos punikit pysäyttävät junan ja päästävät vaikka ryssät irti ja vaikka antavat niille pyssyn käteen, niin se on meikäläisille kohtalon hetki ja kuolema. - - Eihän nämä vangit samoja ryssiä olleet, jotka Uuno-vainaan pistivät kuoliaaksi ja meitä Hulmilla ampuivat, mutta ryssä kun ryssä, ja nyt ne ovat meidän armon alla.
Anneli Kanto tuli minulle tutuksi Pyöveli-romaanin kautta pari vuotta sitten. Silloin päätin, että seuraavan Kannon romaanin ostan itselleni ja näin tuen kirjailijaa. Lähikirjakaupasta Lahtarit löytyikin. Olen sairastellut ja ollut sen verran työllistetty muilla asioilla viime aikoina, että kirjan lukeminen on sujunut kovin hitaasti. Edeltäjänsä tapaan tässä historiallisessa romaanissa on aika jylhä aihe, jota on vaikea lukea intensiivisesti ja nopeasti. Ote teoksesta:
Teki Saksa muutakin. Se kasvatti meistä sotilaita. - - Osaan olla sekä upseeri että sotamies, ja olen ymmärtänyt, miksei sotamiehen pidä ajatella. Jatkuvilla harjoituksilla ajetaan sotamiehen aivoista ajatukset ulos ja totteleminen selkäytimeen, niin että käskyn kuullessaan mies toimii vaistomaisesti eikä ryhdy pohdiskeluihin. - - En pelkää enää mitään, en sääli. Luotan vain itseeni.

Taitava Kanto on kirjoittanut romaanin moniääniseksi. Siinä ääneen pääsevät monet nuoret miehet, jotka halusivat tai joutuivat lähtemään sotimaan valkoisten joukoissa. Sota vaikuttaa myös naisiin, jotka pääsevät kertomaan tapahtumia omasta näkökulmastaan. Oman äänensä saa myös kuuluville suomenhevonen, joka on isäntänsä mukana sotimassa. Kanto on liittänyt - miltei kutonut -  mukaan myös historiallisia tekstejä, jotka eivät ole Kannon kirjoittamia. Suomen Senaatin julistukset, kenraalin ja valkoisten ylipäällikön Mannerheimin käskyt ja sanomalehtitekstit ovat mukana Lahtarit-romaanissa ja vievät omalta osaltaan tarinaa eteenpäin.

Aloin lukemaan kirjaa puolikuntoisena ja henkisesti puuduksissa. Alusta asti jouduin säätelemään teoksen otetta minuun, nuoret hämmentyneet miehet aseineen loukkaantuvat ja kuolevat tarinassa silmieni edessä. Tapahtumat ovat sattumanvaraisia ja lopullisia. Nuorten innokkuus lähteä, vaihtoehtojen vähäisyys ja muuttuvat tilanteet heittelevät vuonna 1918 ihmisiä kohtalokkain seurauksin. Luettuani kolmasosan teoksesta huomasin olevan niin tiukasti tarinan otteessa, että jokainen kuolema tuntui pahalta. Jokainen onni on niin hetkellinen ja murhe niin pysyvän painava.

Liikutuin Samuli Kytömaan ja Helena Malmbergin yhteisestä tarinasta, mutta myös heidän erillisistä tarinoistaan. Romanttista rakkautta teoksessa on vain vähän. Sen sijaan rakkautta omaan aatteeseen ja omaan ryhmään on mukana enemmän. Huomaan, että minuun sattuu yhtä lailla niin välinpitämättömyys kuin sitoumus. Ote teoksesta:
Minä olin sen verran kovahermoinen enkä vähästä säikähtänyt niin pystyin sitä hommaa tekemähän eikä se mulle uniin tullut. Kaikista ei siihen ollut.
Toisella kertaa soli vähemmän häjyä ja kolmannella kerralla sitei enää ajatellukkaan. Uusi ampumakerta niin kun pyyhki pois sen erellisen kerran.

Kun teos päättyy, lukijan tunne on tyhjyys ja suru. Samalla koko teos, koko Kannon Lahtarit, on tyhjyyttä ja surua. Ote teoksesta:
Kalevankankaan männyt seisoivat korkeina mutta puoleenväliin kuorettomiksi ja pirstoiksi ammuttuna. Pihkanhaju, mädän imelänhaju ja saven haju. Ajattelin, että puutkin vuotavat verta haavoistaan ja itkevät. Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan. Siinä kohden ei vihattu, surtiin vain, ymmärsin, että samalla lailla punikit omiansa murehtivat kuin valkoiset.

Koen teoksen aiheen tärkeäksi. Kiitos kirjailijalle! Haluaisin lukea Lahtarit-romaanin sisarteoksen Veriruusut, joka kertoo punaisten tarinan. Siihen voi mennä aikaa, koska ensin minun pitää toipua tästä lukukokemuksesta.

Teos: Lahtarit
Tekijä: Anneli Kanto
Kansi: Jenni Noponen
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus

torstai 23. helmikuuta 2017

Anu Kaaja: Leda

Kansikuva kustantajan sivuilta
Käytävällä kohtasin kuitenkin sijastanne palvelustytön, joka oli varsin sievä, ja jonka huomio kiinnittyi housujeni kireyden paljastamaan tilaan siinä määrin, että hän huudahti.
Päätin hieman leikitellä ja ilmoitin hänelle: "Irstaudessa on menty liian pitkälle! Tuhotkaamme antiikki, kaatakaamme pylväät, aloittakaamme tästä, joka välissämme kohoaa!"
Sain eilen luettavakseni uutukaisen romaanin, Anne Kaajan kirjoittaman Ledan. Nyt viihdyttävä ja hulvaton teos on luettu. Kaaja on minulle uusi kirjailija, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kannen kaunis väri ja valkea joutsen kultaräpylöineen tekee teoksen ulkoasun yhteensopivaksi sen sisältöön.

Leda sijoittuu Ranskaan ja menneeseen aikaan. Teoksen maailmassa on kamarineitsyitä, vallasnaisia, markiiseja ja paroneja. Aurinkokuninkaan jälkeisessä ajassa katsotaan kuitenkin kaivaten antiikin aikaan, joka on vahvasti esillä sisäkkäistarinassa, jossa Jupiter-jumala lumoutuu kauniista ylimysnaisesta ja yhtyy häneen joutsenen muodossa. Tämä tarina kulkee punaisena lankana läpi teoksen.

Kuvaelman kertojana toimii kutkuttavan kiero henkilö, joka pysyttäytyy pitkään nimettömänä. Hän nuoleskelee tarinoillaan herraa, jolle kertomuksensa viesteinä lähettää. Välillä lipeävänkin itsehillintä pettää ja kertoja ärsyyntyy kunnolla. Epäluotettavan kertojan jutut menevät ihan laidasta laitaan. Tarina alkaa raivokohtauksella, jonka minäkertoja saa palvelijan kuollessa sairaskohtaukseen huonoa makua osoittaen!

Kaaja leikittelee taitavasti kerronnassaan ja revittelee kunnolla. Kertoja osaa pysäyttää tarinan, välillä hypätään uuteen paikkaan ja kerran tilanne muutetaan pelkällä tekstiin piirretyllä kiehkuralla. Hupaisaa on, kun kertojasta tulee pikkuriikkinen naisten hameiden alla nuuhkija, hän pääsee hameenalaismatkalle. Kertoja vakuuttaa kuitenkin lukijalle olevansa tilanteen tasalla. Ote teoksesta:
Eikä Adèlekaan ole jäänyt siniseen salonkiin, missä hänet viimeksi tapasimme. Varsin kiusallista, hyvä ystävä!
Mutta tästä ei kuitenkaan tule huolestua, sillä kaikki on hallinnassa ja kertojanne hahmojensa jumalana yhäkin pitää valtaa henkilöittensä ylitse.

Kaaja on taitava sanavalinnoissaan, tarina on ihanan vanhanaikainen kieleltään ja asetelmiltaan. Tarinaa maalataan kerros kerroksen päälle. Neito on kaino ja aatelisherra vaihtelevan himokas. Mutta Leda ei ole pelkästään sievistelevä tarina: ruokailu päättyy oksentamiseen ja myöhästymisen syyksi epäillään piipahtamista reikätuolilla. Tarinan naiset osaavat iloita niin miesten kuin naisten kanssa. Kieroutta riittää miltei jokaiselle teoksessa esiintyvälle.

Mutta ei, koska kysymys on vertauskuvasta, ei meitä häiritse tai erikseen kiinnosta mihin asuun Adèle pukeutuu, kunhan on viehättävä ja herättää häpäisijässään tarpeellisen halun.
Houkuttelu ja viettely ovat teoksen ydintä. Seuratessaan viettelyä myös lukija tulee kertojan kosketuksen ulottuville ja hyväksikäytetyksi. Lukijaihminen antautuu jumalakertojalle, ja se kaikki on väistämätöntä. Ote teoksesta:
Tuohon kuvaan, jossa
ihminen alistuu jumalalle,
kuten luonto alistuu ihmiselle,
kuten nainen alistuu miehelle,
tässä huippuhetkessä, tässä hurmiossa...
Hän henkäisee.
Leda on lumoava tarina aikuiselle lukijalle, joka ei pienestä hermostu. Tämän teoksen voisi antaa lahjaksi rakastetulle, jota ei vielä kunnolla tunne. Jos Ledan lukeminen saa aikaan kielteisiä reaktioita, voisi miettiä parisuhteen tulevaisuutta vielä kerran.

Ihanaa, että voin vielä nauttia lukemisesta. Tätä olen odottanut.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.

Teos: Leda
Tekijä: Anu Kaaja
Kansi: Jenni Saari
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Teos

lauantai 18. helmikuuta 2017

Henry Lehtonen: Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa

Mielestäni kansi on upea ja runoteoksen nimi ylimaallinen
Lukeminen on ollut minulle jo jonkun kuukauden vaikeaa. Siihen on syynsä, mutta odotan silti, että lukuriemu valtaa minut jälleen. Ehkä etsin uusia mahdollisuuksia, kun tilasin itselleni Sammakon verkkokaupasta kaksi runokirjaa hetken huumassa.

Saatuani runoteokset, Lehtosen ja Öijerin, ja luettuani ne ensimmäisen kerran sohvalla koin jonkinlaisen pettymyksen. Runot ja sarjakuvat edustavat minulle helpoimmin saatavaa lukuiloa, ja nyt iloni oli teillä tietämättömillä. Sohvalla vieressäni istunut henkilö tosin analysoi tilannetta aika hyvin, koska hänen mukaansa lukemalla "runoja rakkaudesta, hulluudesta ja kuolemasta" on vaikeaa ilahtua ja saada lisää voimia omaan elämäänsä. Kuulin, että pikaselauksen perusteella nämä teokset olivat taattua runoutta juuri minulle. Erotin mutinasta otteen runosta, jossa joku on "pylly paljaana". Vein teokset yöpöydälle ja luin niitä öisin, koska en saanut nukuttua. Tänä aamuna päätin, että kirjoitan lukukokemuksestani, koska olen sentään lukenut tämän Lehtosen teoksen nyt monta kertaa.

Nautin teoksesta Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa. Lehtosen teos koostuu kolmesta osasta. Ensin on rakkaus, sitten hulluus ja lopuksi kuolema. Runon puhujaminä on nuori aikuinen, joka kokee mielestäni pääasiassa surua ja ahdistusta. Välillä häivähtää halua ja jopa elämäniloakin. Runojen rakkaus on haparointia ja tuskallista yrittämistä ja niillä viimeisimmillä lukukerroilla minustakin kuoriutui esiin sellaisia muistoja, jotka voin yhdistää näissä runoissa käsiteltäviin tunteisiin. Joku rakkautena alkanut on muuttunut turhautumiseksi ja toisen ohittamiseksi. (En halua sanoa, että tietäisin yhtään mitään mistään, mutta olen juuri nyt niin eri kohdassa elämääni, että tarvitsin monen lukukerran kalibroinnin ymmärtääkseni edes sen.)

Ja sitten kolahtaa. Muutama päivä sitten kirjoitin, että vaihtaisin monta päivää pois elämästäni. Ja sitten Lehtosen runo Monta sivua kertoo sen lisäten tuohon tunteeseen vielä jotain kivuliaampaa. Tässä tuon runon loppu:
monta päivää
olisi voinut jättää elämättä

niin turhia

en oppinut niistä mitään
Niin. Minä en oppinut niistä mitään. 

Kuolema-osassa kertoja kaipaa itselleen merkityksellisiä ihmisiä, jotka ovat kuolleet. Runoteos on omistettu kahden henkilön muistolle, joten alun omistuskirjoitus ja lopun runot muodostavat yhteyden. Surun keskellä hymyilen runoissa löytyville fennougrin kolmelle kovalle peelle: punaviinille, piipputupakalle ja pimpille. Ystävän hyvän viikonlopun toivotukset ovat juuri se, missä suru tuntuu. Lehtosen kieli on minulle yllätyksellistä ja virkistävää. Nautin siitä, ettei kaikki ole runolässyä ja vaaleanpunaista, vaan mukana on juoksudataa, ankkanaama ja paskaksi painetut tussit.

Olen iloinen, että luin Lehtosen teosta uudelleen ja uudelleen. Runot antoivat minulle paljon ajateltavaa ja oli oikein hyvä, että moni teoksen ajatuksista vei minut mahdollisimman kauas itsestäni. Pidän kirjan hyllyssä ja luen sen taas tässä jonain yönä.

Teos: Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa. Runoja rakkaudesta, hulluudesta ja kuolemasta
Tekijä: Henry Lehtonen
Teoksen ulkoasu: Riikka Majanen
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: Sammakko

perjantai 3. helmikuuta 2017

Jussi Lehmusvesi: Vainikkala

- Oon, Toivo, miettinyt. Saat auton. Minä otan talon ja lapset.
- Mervi, sä oot hysteerinen.
- Munas on hysteerinen. Tänne soitti joku nainen, joka oli jonkun toisen tytön tai naisen isosisko, joku Pirjo, ja se ilmoitti, että sinä painat sitä pikkusiskoa ja se saa nyt loppua, koska sinä olet vanha ja hän on isosisko ja huolissaan.
Sain ennakkokappaleen Jussi Lehmusveden esikoisromaanista Vainikkala. Viime aikoina minun on ollut vaikea lukea tavoitteellisesti ja keskittyneesti. Henkisen sekasorron keskellä parhaiten olen saanut luettua hankkimaani Mary Wollstonecraftin klassikkoa Naisten oikeuksien puolustus. Lehmusveden romaani onkin sitten jotain ihan muuta.
Kansikuva kustantajan sivuilta

Takakansi kertoo, että teos on hauska ja että se on kirjoitettu tavalla, jossa on nähtävissä yhteyksiä niin Jari Tervoon kuin Kari Hotakaiseen. Jälkimmäistä lukeneena olen samaa mieltä. Lehmusvesi kirjoittaa yhtä aikaa tiiviisti ja vivahteikkaasti. Piruiluja satelee moneen suuntaan. Ote teoksesta:
Suomessa onnistunut [rock]lyriikka muistuttaa itsemurhakirjettä ja musiikillinen anti muodostuu kolmesta soinnusta, jotka ovat kaikki molleja.
Hevi ja Siionin virret kertovat samasta kansanluonteesta. Toinen mahdollisuus suomalaiseksi hittibiisiksi on huumorilaulunomainen jollotus, joka kertoo viinan juonnista, naisen vonkaamisesta tai mielellään molemmista. Kuten ne herkemmätkin kappaleet.
Vainikkalassa juodaan viinaa ja vongataan naisia. Rokkibändi Mysterio lähtee Venäjälle ja on teoksessa palaamassa junalla takaisin Suomeen. Tarinaa keritään auki niin bändin jäsenten kuin muiden paikalle hakeutuneiden tai sinne sattuneiden suulla. Bändillä on manageri, bändäri ja seuranaan vielä toimittaja, jonka on pakko tehdä juttu tästä häröilevästä porukasta. Yksi mielenkiintoisimmista henkilöistä on veturimies Simeon Varjokallio, joka kuuluttaa junamatkustajien iloksi uskonnollissävytteisiä viestejään.

Tätä kirjoittaessani tammikuun alkupuolella olen puolessa välissä Vainikkalaa. Lehmusvesi on pistänyt pakan sekaisin kunnolla, mutta luultavasti henkilöiden, tapahtumien ja paikkojen löytyy enenevässä määrin yhteyksiä tarinan edetessä. Vaikka risainen elämä puskeekin lukijan silmille, mukana on myös kiintymystä, toivetta rakkauteen ja ainakin yksinjäämisen pelkoa. Runoilija Uuno Kailas on merkityksellinen Mysterion laulajalle, Juhani Hurmalle, joka minun mielessäni on ulkomuodoltaan Ville Valon ja Arto Tuunelan risteytys. Olen yllättävän viihdytetty tästä kaikesta!

[Vähemmän luova tauko]

Blogitekstin valmiiksi kirjoittaminen jäi odottamaan suotuista hetkeä. Luin Vainikkalaa kaksisataa sivua, sitten väsähdin. Päätin lukea viimeiset neljäkymmentä sivua vähän samaan tapaan kuin nukkuisin osan junamatkasta humalaani pois. Herättyäni huomasin matkan päättyneen aivan yllättäen, loppu oli lukematta ja muisti oli mennyt. Muu elämä houkutti tai pakotti minut pois.  Tämä tarina oli minulle nyt liian pitkä, lyhempänä ja vielä tiiviimpänä se olisi ollut nautinnollisempi. Nyt on jo helmikuun alku, ja minä olen lukenut liian monta tekstiä tässä välissä saadakseni enää kiinni ajatuksestani Lehmusveden tarinan suhteen.

Annan Vainikkalan luettavaksi puolisolleni. Uskon, että tämä sopii hänelle minua paremmin.

Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta!

Teos: Vainikkala
Tekijä: Jussi Lehmusvesi
Kansi: Elina Salonen
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Aula & Co

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Lukemisen ja kirjojen vuosi 2017

Olen mukana Ylen hienossa hankkeessa Kirjablogit ja 101 kirjaa. Kirjabloggarit lukevat kukin yhden tai kaksi kirjaa näistä valituista kirjoista. Mukaan on lähtenyt 81 kirjabloggaria. Kunkin luettava kirja (tai kaksi) on tullut arvonnan kautta, joten omalla mieltymyksellä ei ole tässä ollut merkitystä. Epämukavuusalueelle pääsy on siis miltei varmaa. Oma kirjani ei ole vanha, joten sen lukeminen on jo käynnissä ja bloggaus valmistuu ajallaan.

Lisäksi kävin etsimässä luettavaa kirjakoneesta, joka muutaman kysymyksen kautta tai aivan onnea kokeilemalla arpoo yhden itsenäisyyden ajan kirjan, jota suosittelee. Parasta on, että kaikki nämä kirjat löytyvät myös digitalisoituina Ylen sivuilta luettavaksi tietokoneen tai vaikkapa älypuhelimen kautta. Kirjakone suositteli minulle Helvi Hämäläisen Säädyllistä murhenäytelmää. Hyvä valinta, olen sen jo tosin lukenut. Listalla riittää silti paljon luettavaa.


En ole vielä ennättänyt tutustua listaan perusteellisesti, mutta lukevat ystäväni ovat kehuneet sen yllättävyyttä ja monipuolisuutta. Listan kirjoissa riittää luettavaa vuonna 2017!