maanantai 27. tammikuuta 2014

Blogistanian Finlandia 2013, ääneni

Osallistun Blogistanian kirjaäänestykseen ensimmäistä kertaa. Koska luen kaikenlaista hyllystä löytyvää ja erityisesti bloggaan vanhemmista kirjoista, minusta tuntuu, ettei valinnanvaihtoehtoja ole paljon. Olen kuitenkin onnellinen, että olen ymmärtänyt viime vuonna sentään jotain kirjoittaa uudemmista lukemistani kirjoista. Tässä ovat minun mielestäni kolme kovinta kotimaista uutuutta vuodelta 2013:

3 pistettä: Kaari Utrion Seuraneiti

2 pistettä: Aino & Ville Tietäväisen Vain pahaa unta

ja viimeisenä pistesijalla

1 piste: Hanneriina Moisseisen Isä

Listalla seuraavina olisivat olleet Kristiina Vuoren ja Milja Kauniston historialliset romaanit. Johtopäätöksenä voi todeta minuun uppoavan kotimaisista historialliset romaanit ja sarjakuvat. Uusia lukuja kohti!

torstai 23. tammikuuta 2014

Kalmantanssi viihdyttää kielellään

Kuva kustantajan sivuilta
Ihastuin Milja Kauniston esikoiskirjaan Synnintekijä vuosi sitten. Nyt sain käsiini kirjailijan uutuuden, joka jatkaa Olavi Maununpojan seikkailuja niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa. Jo kansi on kaunis, upean synkkä ja tumma sävyltään. Kalmantanssi on vajaan neljänsadan sivun herkku lukijalle, joka pitää verevästä historiallisesta romaanista, jossa on reipasta kielenkäyttöä ja lihan läiskettä.

Tarina tapahtuu 1400-luvun alkupuolella ja keskittyy pappi Olavin haparointiin ja harhailuun. Tämä kuulostaa lattealta, muttei sitä ole luettuna. Kaunisto taluttaa lukijaa kirkoissa ja kaupunkien kujilla hyvin määrätietoisesti ja haahuileva Olavi saa ainakin minulta paljon anteeksi, koska ympärillä tapahtuu kaikenlaista viihdyttävää. Kun famulana toimiva Fuska-muori tarkkanäköisenä kuittaa Olaville, että "Perkeles voitelee hunajalla toisten miesten vaimot", ymmärtää lukija sääliä pappiparkaa.

Olavin Jumala on koko ajan tarinassa mukana. Olavi tasapainottelee huonolla menestyksellä alhaisten halujensa ja ylevien unelmiensa ristiriidoissa. Olavi haluaa toimia Jumalan ohjeiden mukaan, mutta huomaa joutuvansa pimeyden voimien käsiin. Se, että Olavi on mies, on tarinassa merkityksellistä. Miesten ja naisten välille tehdään selvä jakolinja. Naiset tuntuvat olevan oma lajinsa miehiin verrattuna ja monin tavoin miestä perkeleellisempiä.

Varsinkin tarinan alku on lumoava. Neuvokkaan ja päättäväisen Beatrixin vaiheiden seuraaminen oli kiehtovaa. Nyt, koko tarinan luettuani, voisin hyvinkin palata alkuun ja lukea alun tapahtumat uudelleen, niin hyvärytmisesti Kaunisto vie Beatrixin matkaa eteenpäin. Olavin kanssa jäädään välillä räkä poskella juomaan juurikiljua ja surkuttelemaan heikkoa tilannetta. Mutta sekin ahdinko on tärkeä ja kertoo Olavista paljon. Lukiessa mielenkiintoni suuntautui Olavista jo takakannessa mainittuun Jeanne d'Arciin, joka onkin ajatuksia herättävä henkilö.

Hauskuutta Kalmantanssiin tuo värikäs kielenkäyttö. Miehiä nimitetään niin miesten kuin naisten toimesta ainakin rökkösiaksi, sontaturilaaksi, vuohipukiksi, siemenlingoksi, hönkäkarjuksi, aasinkakkaraksi ja perskirpuksi. Naisillekin keksitään monta hyvää nimitystä.
"En osannut aavistaa mitään. Laukkasin silloin kohtaloni perässä aivan kuin nuori metsäkauris loikkii emon jätettyä sen metsään villipetojen saaliiksi. Mutta ennen kuin huomasinkaan, kohtalo alkoikin ajaa minua takaa. Pakenin, ja pakoni syy oli nainen. Nainen, tuo hauras ja järjetön olento, jonka ei missään olosuhteissa kuulu sekaantua miehensä asiainhoitoon."
Kalmantanssi on viihdyttävä lukukokemus, joka pysyy hyvin kirjoittajansa hyppysissä. Pidän Kauniston harjoittamasta runsaasta kuvailusta, hajut tuntuvat edelleen nenässä kuvotukseen asti ja penkki tuntuu kovalta takapuolen alla. Lukiessani piinatusta Olavista ja hänen valmiiksi piirretystä kohtalontiestä mieleeni tulevat sekä Utrion ja Vuoren keskiaikaromaanit että Kallaksen Sudenmorsian. Kevään 2014 uutuuskirja Kalmantanssi oli minulle ehdottomasti lukemisen arvoinen!

Tämän romaanin sain pyynnöstäni arvostelukappaleena, kiitos kustantajalle.

lauantai 18. tammikuuta 2014

Haasteet vuodelle 2014

Tietokoneeni siirtyi pysyvästi muistojen osastolle pari viikkoa sitten. Koska olen ollut älypuhelimen tai tabletin kanssa haluton päivittämään blogia, blogi on maannut hiljaa. Tilanne ei korjaudu itsestään, uusi kone on kaupassa ja hivenen ontuen bloggaan ainakin tammikuun. Tammikuuhan alkoi reippaasti lähilukemisella (Joki tulvii ja Punaista tomua), joka liittyykin syksyiseen ajatukseeni lukea oman hyllyn vanhoja kirjoja.

Kerään tähän ne haasteet, joihin aion osallistua tänä vuonna. Otan lukuhaasteet kepeästi ja pidän mielessä, että tärkeintä on saada gradu valmiiksi syksyksi.

Ensimmäinen on Italia. Tuulevi viritti tammikuussa vuoden mittaisen haasteen Italia-teemalla, johon lähden mukaan. Tavoitteena on lukea italialaista kirjallisuutta. Tavoitteeni on pieni, aperitivo ja antipasto. Se irtoaa kahdella teoksella.

Toinen on nobelistit. Jokken kirjanurkassa tarjolla oli myös vuoden mittainen haaste, 14 nobelista. Vaikka piilotettu tavoite on 14 luettua nobelistia, julkitavoite on kuusi luettua nobelistia, jolla saan maininnan "uuras ja ahkera nobelisti-bloggaaja". Minä haluan olla uuras. Suunnittelen yhdistäväni haasteita ja lukevani ainkin jonkun italialaisen nobelistin teoksen.

Kolmas, viimeinen ja jännittävin on Iijoki. Siihen liityn vasta syyskuussa. Karoliinan blogissa Kirjava kammari esitettiin kimppalukuhaaste, johon en voi sanoa ei. Porukalla luetaan Iijoki-sarjaa. En ole lukenut yhtään sarjan kirjaa, mikä on noloa ja asia, joka vaatii korjausta.

Tässä on jo aivan liikaa kaikkea luettavaa, mutta onneksi vuodessa on päiviä ja öitä  näin tammikuusta vuoden loppuun katsottuna vielä runsaasti.

lauantai 4. tammikuuta 2014

Kenenkäs tyttöjä

Kenenkäs tyttöjä (2013, Arktinen Banaani) valikoitui kirjastosta mukaani pelkästään kannen perusteella. Kuva on hieno, reisillä kipuavat piikkiset ruusut parhaita. Yleensä sarjakuvakirjoja valitsessani selaan kirjan läpi, koska itselle epäsopiva piirtojälki voi olla ylivoimainen este lukemiselle. Kaltsu Kallio on minulle tuntematon suomalainen sarjakuvanpiirtäjä. Kvaak.fi:n sivuilta luin, että käsissäni on esikoisalbumi. Kalliolla on sarjakuvablogi Hiski, rakastettuni, jota myös kävin selaamassa.

Kenenkäs tyttöjä kertoo Hiskin ja Nellin elämästä lähinnä sen yhteiseltä osuudelta. Sarjakuvakirjan ensilukeminen sattui eräälle aamuyölle ja pidin sitä yhtä aikaa realistisena kuvauksena aikuisuudesta ja ärsyttävänä. Realistisena tarinan kulun sattumanvaraisuuden ja hetkellisyyden vuoksi, ärsyttävänä haahuiluna ja kaljan lotraamisena naisen näkökulmasta luettuna. Päätin lukea kirjan uudelleen.

Eilisiltana luin kirjan sitten uudelleen. Tarinan alkuna on pojan lapsuusmuisto, äiti sotkeutuu pojan leikkiin ja ihana lelu rikkoutuu. Pääosa tarinasta kertoo nuoresta aikuisesta Hiskistä, joka soittaa bassoa bändissä. Tarinan alussa Nelli istuu kapakassa Hiskin pöytään ja alkaa jutella. Kenenkäs tyttöjä on miehen tokaisu, jonkinlainen aloitus suhteessa naiseen. Kenenkäs tyttöjä sitä ollaan? Hiskihän ei varsinaisesti osoita kiinnostusta Nelliä kohtaan ainakaan tarinan alkupuolella.

Minä luin Kenenkäs tyttöjä ensin Nellin näkökulmasta ja päällimmäinen tunne oli ärsytys. Tarina näyttää hyvin erilaisesta, jos sen lukee Hiskin näkökulmasta. Ärsytystä ja ahdistusta siitäkin seuraa, mutta eri syistä. Alkoholi on läsnä tarinassa ja sotkee monta juttua.

Piirrosjälki on pelkistettyä ja niukkaa. Kuvien väritys on vihreänvalkoinen. Kenenkäs tyttöjä on nopealukuinen tarina. Koin, ettei tarina ollut aivan minua varten. Se ei tietenkään ole tarinan vika. Jäin vielä miettimään kannen kuvaa, johon alun perin niin tykästyin. Oliko kannen kuvan tunnelma joku Hiskin tai Nellin oma toive tai tunne, joka oli olemassa, mutta jolle ei ollut sanoja suhteessa? Siitä tulkinnasta pitäisin.

perjantai 3. tammikuuta 2014

Punaista tomua

Granaattiomenia, kuva Pixabaysta
Jatkan uuden vuoden innolla lähilukemisia. Seuraavaksi luettavaksi valikoitui Kamala Markandayan Punaista tomua, joka on julkaistu suomeksi käännettynä 1956. Alkuperäisteos Some Inner Fury julkaistiin 1955. Kamala Markandaya on pseudonyymi, intialaissyntyisen kirjailijan oikea nimi oli Kamala Purnaiya. Myöhemmin hän meni naimisiin englantilaismiehen kanssa ja he asuivat miehen kotimaassa. Kamala Purnaiya Taylor syntyi Intiassa 1924 ja kuoli Englannissa 2004.

Punainen tomu sijoittuu 1940-luvulle Intiaan, jossa hyvin toimeen tulevan hinduperheen tytär Mirabai, jota Miraksi kutsutaan, kasvaa aikuiseksi. Miralla on veli Kitsamy, joka on opiskelut Englannissa ja palaa tarinan aluksi kotiin. Perheeseen kuuluu vanhempien lisksi ottopoika Govind.

Kit-veli tuo kotiin tullessaan mukanaan englantilaismiehen, ystävänsä Richardin, joka jää perheen vieraaksi useammaksi viikoksi. Kirjan parasta antia minulle oli alkupuolen tarkka intialaisen ja englantilaisen kulttuurin rinnakkaisuus, jossa Miran perhe elää. Perhe arvostaa (tai päättää esiintyä niin) isäntämaan kulttuuria ja haluaa Kitin omaksuvan ne taidot ja tavat, joiden kanssa pärjää englantilaisessa elämäntavassa. Perheellä on kaksi keittiötä ja kaksi ruokasalia. Molemmilla keittiöillä ovat omat nimetyt palvelijansa, jotka osaavat sen keittiön ruuanlaiton salat. Tosin perheen englantilainen keittiö on intialaista heppoisampi ja on lähinnä keskittynyt yksittäisen aterian toteuttamiseen. Kun vieras jää perheeseen useammaksi päiväksi, perheen englantilaisuus huojahtelee ja vieraalle joudutaan tarjoamaan säilykelihaa useampana iltana.

Punaista tomua on tarina Mirasta ja Intian muutoksesta siirtomaasta itsenäiseksi valtioksi. Intia itsenäistyi 1947, joten kirja kertoo merkittävistä vuosista yhden perheen ja erityisesti yhden ihmisen näkökulmasta. Luin kirjan naisten kirjana. Markandaya kuvaa monenlaisia intialaisia naisia, aina perinteisimmästä toiseen ääripäähän, rajojaan rikkovaan kapinalliseen naiseen, joka joutuu vankilaan poliittisen toimintansa vuoksi. Perheen lapset ja heidän ystävänsä kukin elävät elämäänsä 40-luvun Intiassa oman asemansa ja mahdollisuuksiensa rajoissa. Kirja on myös kasvu- ja rakkaustarina. Kiintymys ja rakkaus kietoutuu ihmisten välisiin suhteisiin osoittaen itse kunkin vapauden rajat.

Jo toinen kirja peräkkäin (edellinen Joki tulvii myös) on vienyt minut lukijana aivan toisenlaisiin tunnelmiin omasta arjestani pimeyden ja lumisohjon keskeltä. Blogin kuvituksessa olen joutunut turvautumaan ilmaiskuviin Pixabaysta. Granaattiomenat ovat ihania ja kuvassa ne näyttävät erityisen herkullisilta ja kypsiltä. Kirjassa Punaista tomua on paljon lämpöä ja eksotiikkaa. Ote kirjasta:
"Ja tietysti oli käytävä ostoksilla: oli ostettava rannerenkaita, sareja, sandaaleja, hopeaa ja vaskea, saippuoita ja parfyymeja. Uutinen tulossa olevista häistä levisi varsin nopeasti, ja kauppamiehet tulivat tavaroineen, jotka he asettivat näytille vilpolaan, ja sitten he tyytyivät istumaan niiden vieressä tunnista toiseen kärsivällisinä, sillä kuljeskelevilla kauppiailla ja kulkureilla on käytettävinään maailman kaikki aika."
Tämä kirja saattaa päätyä kierrätyshyllyyn toisten luettavaksi, vaikka nautinkin lukukokemuksesta vierailta mailta ja toisesta ajasta.

Lähteitä ja lisätietoja:
- Uma Parameswaranin kirjoittama kirjailijaesittely South Asian Women's NETwork -sivustolla
- University of Minnesota: Voices from the Gaps, kirjailijaesittely

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Joki tulvii

Jasmiinin kukka, kuva Pixabaysta.
Haluan lukea vanhoja kirjoja ja siksi innostin itseäni syksyllä lukemaan kirjoja omista hyllyistä. Lähiluettava on kertaalleen valikoitua kirjallisuutta, joka on syystä tuotu kotikirjahyllyyn ja sinne jätetty odottamaan sopivaa hetkeä. Kirjaa ei ole kuitenkaan luettu, joten hetki lukemiselle täytyy oikein suunnitella. Hyllyissäni riittää lähiluettavaa ja nyt on aika vähentää lukemattomien kirjojen osuutta.

Teen lähiluettaville blogiin oman välilehden, jonne luettavani kokoan. Ensimmäisenä valikoitui seitsemästä vaihtoehdosta minulle aivan tuntematon Joki tulvii. Kirjailija on amerikkalainen Lois Bromfield, joka eli 1896-1956. Kirja, jonka luin, Joki tulvii (eli Wild Is the River) on kirjoitettu 1941 ja käännetty suomeksi 1947. Wikipedian mukaan Bromfield kirjoitti yli 30 kirjaa, joista yhdestä (Early Autumn) hän sai Pulizer-palkinnon 1920-luvulla.

Joki tulvii sijoittuu 1860-luvulle New Orleansiin. Tarinan alussa upseeri Thomas "Tom" Bedloe palaa myöhäiseltä vierailulta paikallisen huonon naisen, La Lionnen, luota. Tom ihmettelee ympärillään höyryävää eksotiikkaa ja  naisia, jotka huomaavat komean Tomin ikään ja säätyyn katsomatta. Tämä arkkienkelin ulkomuodon omaava sotilas on kuitenkin kihloissa viattoman kaunottaren Agnesin kanssa, joka on tarinan alkaessa Bostonissa. Tässä vaiheessa kirjaa lukemattomista saattaa koko asetelma vaikuttaa ylimakealta ja luotaantyöntävältä, mutta ei pidä hämääntyä. Joki tulvii on erinomainen kirja luettavaksi, jos pitää Margaret Michellin Tuulen viemää - ja M.M. Kayen Pasaatituulet -tyyppisestä ihmisten välisiin intohimoihin keskittyvästä luettavasta. Minä pidän.

Bromfield kuvaa hyvin tarinansa henkilöitä, jotka oli jaettavissa hyviin ja pahoihin. Tapahtumat, joiden kautta Tom ja hänen morsiamensa Agnes joutuvat uudelleen tekemisiin toistensa kanssa, kertovat paljon parista ja heidän ympärillään olevista ihmisistä. Kahtiajako etelävaltiolaisten ja jenkkien välillä on olennainen osa tätä tarinaa. Miehillä ja naisilla on oma toimintatapansa tuossa ajassa ja tässä tarinassa. Ote kirjasta:
"Vaisto ja kokemus ilmaisivat hänelle, että tämä nainen oli erilainen kuin kukaan hänen ennen tapaamansa. Tuossa ensimmäisessä katseessa oli ollut kuin taistelunhaaste; ikään kuin hänen edessään olisi seisonut mies."
Joki tulvii on niin eksoottinen ja suohöyryinen tarina, että itselläni oli pieniä vaikeuksia asettua kirjan maailmaan. Tarinassa hiki virtaa, jasmiinit ja visteriat kukkivat ja noidat tekevät taikojaan saadakseen haluamansa ihmisen himokkaaksi. Ote kirjasta:
"Täällä oli liiaksi romantiikkaa. Sitä oli paksulti joka paikassa kuin muurarin laastia. Kaikki oli pelkkää romantiikkaa, rakkautta, kaksintaisteluja ja murhia, jotka kukoistivat tässä ilmastossa, missä hedelmällisen mullan, tautien ja jasmiinien lemut sekoittuivat yhtä voimakkaina kukin. Ja taaskin hänestä tuntui siltä kuin uimarista, jonka nousuvesi vie mennessään liian syvälle."

Joki tulvii onnistuu kirjana. Bromfield pitää tarinan kasassa uskottavasti, hän liittää ja erottaa ihmisiä valmistellen ja perustellen. Osa kuolee, osa jää henkiin. Etelävaltioiden elämäntapa korisee kuolemaa tässä tarinassa, mutta on tuhoutuessaankin komea ja röyhkeä luonteensa mukaisesti. Suosittelen luettavaksi, jos saatte käsiinne.