torstai 20. joulukuuta 2012

Merkintöjä Jerusalemista ja Kotiopettaja

Jerusalemin Länsirannalta Suomeen länsirannikolle. 1830-luvulta nykypäivään. Ristiin rastiin. Huomaan usein lukevani monia kirjoja yhtä aikaa, limittäin ja lomittain. Yleensä joku tarinoista lähtee viemään ja muut tarinat jäävät taka-alalle. Osa jää surutta kesken, osan luen loppuun sopivassa paikassa. Nyt yöpöydälläni on ollut vino pino runoutta opiskelutarpeisiin ja kaksi muuta luettavaa teosta. Nämä kaksi, Pirjo Tuomisen Kotiopettaja ja Guy Delislen Merkintöjä Jerusalemista, olen lukenut nyt lomittain.

Tuominen on minulle uusi tuttavuus. Luimme Kotiopettajan joulukuun lukupiirissä, paitsi minä, joka ryhdyin kikkailemaan löytääkseni kirjan halvalla. Lopputuloksena sain kirjan käsittelypäivän aamuna ja päädyin käymään keskustelua kirjasta, josta olin lukenut ensimmäiset kolmekymmentä sivua. Tällä kertaa kirja tuli luettua jälkikäteen.

Delislen kirjan nappasin kirjaston hyllystä. Aivan kuten Bechedelin kanssa, minulle jo tekijän nimi on ennakkotakuu lukunautinnosta. Ja taattua tavaraa onkin tarjolla. Delisle lähtee vaimonsa ja lapsensa mukaan vaimon työkomennukselle Jerusalemiin vuodeksi. Tämän vuoden ajan Delisle pitää sarjakuvapäiväkirjaa, Merkintöjä Jerusalemista. Tämä kuulostaa kevyeltä, mutta Delislen teokset eivät ole hömppää. Kaukana siitä. Lukemalla yli 300 sivuisen pläjäyksen oppii paljon Israelista ja Palestiinasta, maiden historiasta ja nykypäivästä.

Mitä oppii lukemalla Kotiopettajan? Kysymys ei ole reilu, tätä romaania ei liene kirjoitettu oppimistarkoituksessa. Kotiopettaja on ensisijaisesti viihdyttävä historiallinen romaani. Lähdin hakemaan romanttista tarinaa, mutta löysin enemmän historiallista ajankuvaa. Sinäänsä kirja oli hyvin kirjoitettu, mutta vähän haaleaksi se minut jätti. Kirjan nimi Kotiopettaja voisi viitata siihen, että kirjan päähenkilö on maisteri Pontus Palen. Kirjan lukeneena en ole asiasta lainkaan varma. Palenin mielenliikkeitä kyllä kuvataan, mutta mies jää jotenkin valjuksi. Mutta pitääkö hänen jäädäkin? Kuvaako lukijana kokemani Palenin henkilön valjuus köyhän sukulaisen asemaa, joka on alisteinen suvun pään tahdolle ja raha-avustuksille? Minulle mielenkiintoisin henkilö kirjassa oli perheen keittäjätär Line Björk. Hänestä olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Merkintöjä Jerusalemista onnistuu liikuttamaan vähäeleisyydellään, osoittelemattomuudellaan ja inhimillisyydellään. Ihmisiä löytyy kaikista maailman kolkista. Mitä erikoisimmissa (lue: hulluimmissa) ympäristöissä ihmiset oppivat elämään ja selviämään. Paikalle tullut sarjakuvapiirtäjä voi ihmetellä ja dokumentoida näkemäänsä.
"Täytyy sanoa, että kun katselee täkäistä uskonnollista draamaa, ei tee mieli ruveta uskovaiseksi. Kiitos, kun teit minusta ateistin, Jumala." (Delisle, Merkintöjä Jerusalemista)

maanantai 17. joulukuuta 2012

Joululahjaksi itselle

Juttelin eilen hyvän ystäväni kanssa puhelimessa. Hän sanoi, että kuulostan nuupahtaneelta. No, siltä se tuntuukin. Kaikista tekemättömistä töistä, puolitekoisista puuhista ja nääoistosikivasaadavalmiiksi-askareista huolimatta aion pitää tauon kaikesta opiskeluun ja itsensä sivistämiseen liittyvästä. Aion antaa piut paut kaikille hyllyssäni lukemattomille lojuville kirjoille. Kun eivät ole vielä tulleet luetuiksi, olkoot ilman minua vielä vähän aikaa.

Menen tällä viikolla ostamaan itselleni kaksi joululahjakirjaa. Täsmähoitona kaikkeen elämäni ryytymiseen luetan itselläni putkeen kaksi lohduttavan viihdyttävää kirjaa. Kaari Utrion Sunneva ja Kristiina Vuoren Näkijän tytär. Katsotaan sitten, miltä maailma näyttää.

Hyvää joulua kaikille. Lukekaa lukemasta päästyänne. Nukkukaa välillä. Ja syökää herkkuja. Olkaa ystävällisiä lähimmäisillenne.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa


Ihana kirja tarttui tänään kirjastoreissulta, jossa olin hakemassa tammikuun kinkereihin isoa kasaa runokirjoja. Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa on Jen Campbellin koostama kirja niistä oudoista keskusteluista, joita kirjakaupassa käydään.

Kirja on nopealukuinen ja viihdyttävä. Yksi tulee ostamaan kirjaa, jolla paikata ruma kolo kirjahyllyssä, toinen etsii jatko-osaa Anne Frankin päiväkirjoille. Suurin osa hihityksistä menee tietämättämille asiakkaille, jotka eivät juuri kirjoja arvosta. Se, onko siinä mitään hauskaa, jää jokaisen omaan harkintaan. Minua se huvitti.

Löysin itseni niin hölmöstä ja ajattelemattomasta asiakkaasta kuin tuskastuneesta asiakaspalvelijastakin. Eräs lapsistani on sanonut tarkkanäköisesti minun puhuvan "mitä vaan kenelle vaan". Tämänkaltaisella toiminnalla moni on päässyt esimerkiksi kirjaan Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa.

Huonosti käyttäytyvät ja tietämättömät asiakkaat löytävät tiensä kaikkialle. Niinpä kirjassa kerrotaankin mm. asiakkaista, jotka närkästyvät kauppiaidensa huonoa sivistyksen tasoa ja tietämättömyyttä. Kauppias kun ei tiedä, mikä vihreäkantinen kirja on julkaistu kuusikymmentäluvulla ja on ollut kysyjän mielestä todella hauska. Kirjassa elää nykytodellisuus, asiakkaat käyvät hakemassa palvelun kirjakaupasta ja kertovat menevänsä tekemään tilauksen verkkokaupasta säästääkseen rahaa.

Hauskan ja viihdyttävän Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa on kustantanut nemo. Oletan kirjan huvittavan lapsianikin, koska kysymyksiä on esitetty mm. Harry Pottereista ja Twilighteista. Joten kunhan tulevat koulusta, niin saavat tämän luettavakseen.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Hauskaa, mutta ei koskaan enää

Tästä kirjailijasta olen kuullut ylistyssanoja jo pitkin vuotta. David Foster Wallace tuli nimenä minulle tutuksi lukiessani Eugenideksen The Marriage Plotia. Ja nyt sain käsiini Siltalan koostaman ja kääntämän esseekokoelman Hauskaa, mutta ei koskaan enää.

Puolisoni on lukenut monia ehdottamiani kirjoja. Kuulemma tänä vuonna ehdotukseni ja siis osa hänen lukemistaan kirjoista ovat olleet toinen toistaan oudompia. Hphm, olisin ne itse lukenut, jos olisin ehtinyt. Tämä tuli mieleeni, kun luin Hauskaa, mutta ei koskaan enää hyvin proosallisessa paikassa. Bussimatka hyisessä kulkuvälineessä lumipyryssä kehysti lukukokemustani sopivan erikoisella tavalla.

Essee Iso punainen poika kertoo syrjähtelevän inhorealistisesti pornoteollisuudesta liiankin yksityiskohtaisesti. Lukiessani päädyn säälimään kaikkia DFW:n esseessä esiin marssittamia ja heitä tarinassa riittää. Alan messuilla seikkailevat niin paksulla meikillä päällystetyt pornotähdet kuin heitä kuola valuen katsovat aktiiviasiakkaat. Säälin myös itseäni lukijana, mutta jatkoin kaikesta huolimatta. Tämäkin kirja oli kovin outo lukukokemus.

Hauskaa, mutta ei koskaan enää on vaikuttava ja osin vaivaannuttava lukukokemus. David Foster Wallace oli taitava kirjoittaja. Suomentaja Juhani Lindholm on tehnyt hyvää työtä, teos on juuri niin vaivalloinen ja helppo luettava, kun oletan kirjailijan halunneen sen olla.

Kenelle teosta voisi suositella? Aikuiselle, joka haluaa uutta ajateltavaa.


perjantai 7. joulukuuta 2012

Äideistä parhain

Ensimmäisestä Alison Bechedelin sarjakuvateoksen lukemisesta alkaen olen ollut aivan myyty tämän taiteilijan töiden äärellä. Bechedel piirtää ja kirjoittaa hyvin henkilökohtaisia tarinoita, joiden pääosassa on A.B:tä muistuttava nainen. Hän on tehnyt ainakin kolme sarjakuvateosta: Lepakkoelämää I ja II, Hautuukoti ja nyt neljäntenä tämä uusin, Äideistä parhain. Koominen draama.

Äideistä parhain on syvällinen ja tuskastuttavan neuroottinen. Päähenkilösarjakuvapiirtäjä ruoppaa omaa ja vanhempiensa henkilöhistoriaa melkein kolmensadan sivun verran. Hän on pitänyt päiväkirjaa koko elämänsä, aluksi äitinsä avustamana. Niin päähenkilön kun hänen äitinsä elämä on monien dokumenttien kautta elävänä tarinassa. Lehtileikkeet, kirjeet ja päiväkirjamerkinnät luovat uskottavan todellisuuden, ensin lapsuuden perheessä ja aikuistuttua parisuhteissa. Olennaista on suhde äitiin, tyttären ajatukset ja päätelmät omista ja äidin motiiveista, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Analyyttinen psykoterapia kehystää koko tarinaa. Päähenkilö käy analyysissa, vaihtaa terapeuttia ja hankkii psykoterapeuttista tietoa niin paljon, että koko ajan siinä sivussa myös terapoi itseään. Winnicott, Jung ja Miller ovat mukana teoksessa antaen päähenkilölle lohtua ja ymmärrystä. Levottoman ahdistunut päähenkilö lukee itseään rauhoittaakseen yöllä Millerin Lahjakkaan lapsen tragediaa otsalamppu varustuksenaan.

Kirjallisuus on mukana tässäkin Bechedelin teoksessa. Virginia Woolfin, hänen äitinsä ja Woolfin teokset Bechedel nivoo tarinaan, joka pysyy uskomattoman hyvin kasassa. Woolf ja moni muu kirjailija puhuttelevat niin päähenkilöä kun hänen äitiään. Äidillä on ollut omia taiteeseen ja uraan liittyviä ambitioita nuorena, mutta avioliitto ja kolme lasta ovat muuttaneet hänen elämänsä. Nyt niin äidin kuin tyttären keskinäisessä suhteessa kiintymys, tarvitseminen, kateus ja viha vuorottelevat.

Jossain kohti lukemistani minua alkaa ahdistaa pahemman kerran. Saanko edes tämän luettua? Selviääkö päähenkilö psyykkisesti? Entä äiti? Isästä ei lukijana tarvinnut enää huolehtia, hän oli kuollut jo tarinan alussa. Pääsen kuitenkin tarinan loppuun liikoja oikomatta. Minulle kiinnostavimpia ovat ne Bechedelin kuvaamat prosessit, jotka käynnistyvät taiteilijan tehdessä omasta elämästään taidetta. Lähipiirillä on oikeus reagoida ja kommentoida. Toisaalta ihmisellä on myös oikeus oman elämänsä kuvaamiseen ja tulkintaan. Tästä ajatuksesta tulee mieleen, että lukulistallani ovat edelleen Knausgårdin Taisteluni I ja II sekä Ala-Harjan Maihinnousu.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Täällä Pohjantähden alla, osa 3

Lokakuu, marraskuu ja nyt joulukuu. Nyt marraskuun viimeisinä päivinä sain tuon kakkospakan loppuun. Täällä Pohjantähden alla, osa 2 on siis kuunneltu, usein itkua vääntäen. Se itku pimeän marraskuun keskellä autossa yksin on kyllä ollut tänä syksynä aikamoinen henkilökohtaisen melankolian huippu.

Mitäs sitten? Autossa olikin jo odottamassa trilogian lopettava Täällä Pohjantähden alla, osa 3, ihan itse sinne haettu kirjastosta. Tähän kirjasarjaan olen kyllä jäänyt koukkuun. Tänä aamuna vain pienen ajomatkan tehdessäni piti heti napata tarina jatkumaan. Ymmärsin kuunnellessani, että yksi osa äänikirjan erilaisuuden viehätystä on itselle outo rytmi, johon kuulijana joutuu pakoitetuksi.

Olen nimittäin nopea lukija. Malttamattomana luonteena pyrähtelen joskus kirjaa eteenpäin jopa nopeaa lukuanikin sukkelammin. Se harponta ei aina ole merkki huonosta tarinankerronnasta, oma kärsimättömyyteni lähtee viemään lukemistani. Mutta äänikirja, varsinkin pitkä tarina verkkaisesti kerrottuna, hidastuttaa vauhtini. Tietenkin. Jos juoksen edelle, en kuule lukijan ääntä. Nyt jo jokusen tunnin hitaammin kiirehtineenä olen kiitollinen, että olen jaksanut hillitä itseni edes tässä asiassa. Osansa on kirjailijan ratkaisuilla ja tavalla kuvata tapahtumia. Mutta osansa on lukijan puherytmillä ja tauotuksella. Ihailuni niin kirjailija Linnaa kuin näyttelijä Sinisaloa kohtaan on kasvanut tänä syksynä.

En edes nyt osaa ajatella, mitä voin ryhtyä kuuntelemaan seuraavaksi. Se ei voi olla liian samanlaista, muttei tyystin erilaistakaan. Äänikirjaa on enää vajaa kaksikymmentä cd:tä jäljellä. Joten hyviä ehdotuksia otetaan vastaan!


perjantai 23. marraskuuta 2012

Perusainetta jo toista kertaa




Kiitos haasteesta, bleue blogista Sininen keskitie.
Tässä haastessa tulee kiittämisen lisäksi kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään ja jakaa haaste A blog with substance eteenpäin kahdeksalle. Jätän jakamisen keskittyen kahdeksaan satunnaiseen asiaan itsestäni. Osa lukijoista ennätti jo lukea minusta kahdeksan paljastusta, joten nyt sattuneesta syystä otan homman uusiksi.

1. Sain kokea virushyökkäyksen koneeseeni ensimmäistä kertaa elämässäni aivan äskettäin. Siihen liittyi sekoiluni aiemman päivityksen kanssa. Kiitos virustorjuntaohjelman, asia on nyt kunnossa.

2. En yleensä muista uniani. Siitä olen kiitollinen. Elämä on tarpeeksi hämmentävää näinkin. Viime yönä tein opiskeluhommia pitkälle yöhön ja kun aamulla heräsin kesken unien, muistin uneni lopun. Unessa olin luennolla kirjoittamassa muistiinpanoja. Kultainen Kalervo oli luennon aiheena. Miksi, sitä en ymmärrä.

3. En ole liikunnan perään, mutta yritän tehdä "jotain". Viimein ihastukseni on sauvakävely, joka todella on hauskempaa tehtynä kuin vierestä katsottuna.

4. Luen joka ilta ennen nukkumaan menoa. Se on rutiini, iltatoimi ja tapa rentoutua. Vaikka olisi kuinka myöhäinen ajankohta, valitsen lukemisen rauhoittuakseni.

5. Olen ihastunut syvästi ja pysyvästi joihinkin julkisiin henkilöihin, joiden tekemisissä tai sanomisissa on ollut minulle jotain erityisen henkilökohtaista. Minun ei tarvitse koskaan olla oikeasti yhteydessä Leonard Coheniin ja kertoa, miten suuri merkitys hänen runoillaan ja lauluillaan on ollut ja on edelleen elämääni. Taiteella on todella merkitystä.

6. En halua elää liian vanhaksi.

7. Päättäväisyys on viehättävämpi luonteenpiirre itsessä kuin toisissa ihmisissä.

8. Minulla on vierekkäin pyykkihuoneen ovessa Lucina Hagmanin huoneentaulu Martoille ja Jacek Malczewskin julistekuva Kuolemasta.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Anteeksi, että vedän tekstini pois tältä päivältä

Julkaisin tänään tekstin, jota muutin n kertaa (Anteeksi te, jotka saitte sen monta kertaa). Nyt poistin sen kokonaan. Pistän jossain muodossa takaisin, kunhan saan tekniikan pelaamaan. Siihen ilmestyi joku linkin näköinen mainos johonkin pelisivustolle. En todellakaan halunnut sitä omille sivuilleni.

Selvitän asiaa tässä joku hetki. Välillä pitää tehdä oikeitakin töitä, että elämä nytkähtelee eteenpäin. Murr te kaikki mainostaja-roskapostittajat.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Täällä Pohjantähden alla, osa 2

Lokakuussa hehkutin autoilun onnea, kun autossa raikaa Täällä Pohjantähden alla, osa 1. Nyt onneni on jo jonkin aikaa jatkunut kakkososan kanssa. Tänään ajoin tuttua kieppiäni sateisen tuhnuisessa marraskuun pimeässä ja ainoa lohtuni oli seurata Linnan uskomatonta tarinaa Pentinkulman asukkaiden elämästä sisällissodan aikaan.

Toivoisin niin, että Akseli Koskelan elämä menisi hyvin. Mutta kuunnellessa kirjaa ymmärtää, että eihän tämä hyvin pääty. Olen kirjoittanut itselleni ylös mietelauseen "Parhaat puolemme ovat huonoimmat puolemme". Tämä pätee lisäkseni ainakin Akseli Koskelaan. Hän päättäväisyytensä ja vahvuutensa syöksee hänet tuhoon. Tänään hän johti joukkoja kohti häviötä taistelussa, eikä voinut tehdä muuta kuin parhaansa. Mutta se ei riittänyt millään. Se ei riittänyt hänen joukolleen, ei punaisille, eikä hänelle itselleenkään.

Jokainen niistä nuorista miehistä, niin valkeat kuin punaisetkin, olivat omien perheidensä, talojensa, talottomuuksiensa ja oman historiansa rajoittamia ihmisiä. Heille mahdollista olivat vain ne vaihtoehdot, jotka olivat heidän edessään. Rikas ei voinut ryhtyä köyhäksi. Torppari ei päässyt ponnistelemallakaan talolliseksi, sen oppi hautapaikkaansa tyytyvä Jussi Koskela.

Naiset eivät nouse näkyviin Täällä Pohjantähden alla 2:ssa. Tässä kakkososassa vielä ensimmäistä osaa vähemmän mielestäni. Kirja on hyvin mieskeskeinen, verrattavissa aivan kirjailija Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen. Joten miesten elämän syövereitä, vaimossaan kiinni olevan kirkkoherra Salpakarin, sosialismiin pettyneen Halmeen ja tuon pettymyksissään kiehuvan Koskelan Aleksin, tässä nyt saan velloa päivästä toiseen. Tämä on hyvä tapa viettää marraskuu, tuo kuukausista mörkömäisin.

  

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Lyhyt älähdys ja syvä ihastus

Huomaan itsessäni outoa muodollisuutta tämän blogin suhteen. Aivan kuin pitäisi kirjoittaa tänne oikeista ja riittävän isoista asioista. Nyt mielessäni on kaksi pientä.

1. Lyhyt älähdys

Luin englanniksi nuo Harmaakirjat (50 Shades of grey) putkeen, vaikka ärsyynnyin niistä. Nyt kun lukemisesta on jo useampi kuukausi, huomaan kirjojen jättäneen minuun (ainakin) yhden jäljen. Päähenkilöneitosen alahuulen pureskeluhan oli tälle höpsänkukkelimiehelle varsinainen innoke, ihan humoristisuuteen asti.

Ja nyt minä, aina kun huomaan purevani huultani, saan mieleeni nuo kaksi höperystä ja koko kirjojen vaillinaisuuden. Kiitos, hyvä kirjailija. Tätä muistijälkeä minä en halunnut.

2. Syvä ihastus

On hauskaa saada uusia lukijoita. Kiitos teille kaikille, uusille ja vanhoille, jotka jaksatte lukea blogiani. Luen koko ajan, mutta nyt on hieman vaikea pukea teille sanoiksi kaikkea lukemaani. Epäilen, ettette ilahdu, jos kirjoitan lukukokemuksistani mm. yläkoulujen äidinkielenkirjoista. Palan halusta lukea itse valitsemiani romaaneja. Vielä minä siihenkin pääsen!

torstai 25. lokakuuta 2012

Ei nyt ihan haudan takaa - Professori

Ihmeelliset ovat kirjojen, kääntäjien ja kustantajien polut. On hengissä olevia nykykirjailijoita, joilta odottaa seuraavaa kirjaa kieli pitkällä. Lukijana uskon ja toivon, että ainakin suosikkikirjailijoiltani on vielä tulossa monta monituista kirjaa, toinen toistaan parempia.

Sitten ovat ne klassikkokirjailijat, jotka ovat kuolleet pitkän aikaa sitten. Minä en odota lukevani esim. Brontën sisaruksilta yhtään uutta kirjaa. Ne, mitä tiedän, olen lukenut. En ole tosin heidän tuotantoaan käynyt systemaattisesti läpi varmistaen jo käännettyjä ja ehkä vielä kääntämättömiä kirjoja. Olen yksinkertaisesti ajatellut, että kaikki on käännetty. Ja kaikki ovat käsiini joutuneet.

Oli kirjakaupassa tässä eräänä päivänä. Ja näin Charlotte Brontën Professori-kirjan. Menin ohi ja palasin takaisin. - Mitä, mikä kirja tämä on? Miksi minulle ei ole kerrottu tästä? Luin takakantta ja esipuhetta. Ja aika pitkään minulla meni kaupassa ymmärtää, että tässä on kirja, joka on suomennettu vajaa kymmenen vuotta sitten. Teos kirjailijalta, jonka Kotiopettajattaren romaanista olen pitänyt jo pitkään todella syvästi. Tämä kirja tässä käsissäni on käännetty (se on ilo englanninkielisen kirjan jälkeen) ja odottaa minua. Huimaavaa oli, että kirja maksoi noin 3 €.

No, kun järkytykseni laski, vein kirjan kassalle ja kotiini. Silittelin kantta ja huokailin. Ja nyt saan joka ilta nauttia minulle rakkaan kirjailijan kirjasta. Saan lukea minulle uutta ja lukematonta tarinaa naiselta, joka on kuollut (pikainen laskutoimitus: 2012 - 1855) 157 vuotta sitten.

Ei nyt ihan haudan takaa, mutta hyvin kaukaa kuitenkin. Kiitos Charlotte / Currer! Tämä on hieno ja mielenkiintoinen tarina.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Verronen ja vanhat kuviot

Eräs ystäväni on useamman vuoden kehunut minulle Maarit Verrosen kirjoja. Verronen on kirjoittanut vuodesta 1992 romaaneja ja novelleja reippaaseen tahtiin, laskujeni mukaan niitä on kahdeksantoista. Ystäväni sinnikkäistä kehuista huolimatta en ole vielä hänen kirjojaan lukenut, ehkä novelleja välttääkseni. Se on lapsellista ja rajoittunutta.

Itsepäinen kun olen, tartun kirjaan vasta nyt, mutta nyt kuitenkin. Luin valtaosan Verrosen novellikokoelmasta Vanhat kuviot, joka on julkaistu tänä vuonna. Syyni lukemiseni ajankohtaan on lukupiirimme, johon olen tämänkin kirjan kutonut tälle syksylle. Rakennan lukupiirin puolivuotiskauden aina mahdollisimman monipuoliseksi kirjailijoiden ja kirjojen osalta.

Vanhat kuviot on novellikokoelma, joka koostuu kolmesta osasta: Piiloutujista, Vastustajista ja Lähtijöistä. Välittömästi sisällysluettelon nähtyäni, minuun iski kova kiusaus lukea vain viimeinen osa, Lähtijät, koska koin, että se oli oma osani. Suotuisammassa tilanteessa olisin niin tehnyt, mutta nyt aloin lukea kirjaa perinteisen sopuisalla otteella alusta loppuun.

Ja yllätys oli, että pidin eniten ensimmäisestä osasta, Piiloutujista. Piiloutujat oli helposti lähestyttävä viiden novellin kokonaisuus. Verronen käyttää kieltä taitavasti ja harkitusti. Kielellä ei kuitenkaan kikkailla, vaan lukiessani koin, että tarina ja sen kuljettaminen kirjailijan haluamaan suuntaan, oli kirjassa tärkeintä ja olennaisinta. Varsinkin kirjan alkupään novellien tapahtumapaikat ovat naapurustossa, kodin kulmilla, sukulaisten ja tuttavien luona. Tarinat, joita novelleissa kerrotaan, ovat miltei mahdollisia tai ehkä tapahtuneita, pari pykälää nyrjähtäneitä juttuja, jotka kuullostavat oudon tutuilta.

Ehkä toteutan alkuperäisen ajatukseni ja luen vain lopun uudelleen. Viimeisenä novellina osassa Lähtijät on niminovelli Vanhat kuviot.

Tapaan ystävääni, joka pitää Verrosen kirjoista, aina kesäisin. Koska puhun Verrosen kirjoista kesä toisensa jälkeen syreenien kukkiessa, pidän häntä kesäisin luettavana kirjailijana. Tässä lokakuun lukemisessa on jotain riitasointuista. Kaikesta ulkoisesta ja sisäisestä epäharmoniasta huolimatta, tai sen takia, Verrosen Vanhat kuviot on ehdottomasti luettava kirja. Verrosta kannattaisi lukea enemmänkin. Olen ymmärtänyt, että hän on kirjoittanut dystopioita viime vuosien romaaneihinsa. Vuodelta 2010 Kirkkaan selkeää minulla onkin jo hyllyssäni.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Täällä Pohjantähden alla, osa 1

Olen elokuusta kiemurrellut riemusta autolla ajaessani. Syynä ei ole autoilun ilo, vaan äänikirja Täällä Pohjantähden alla, osa 1. Olen taatusti lukenut kirjasarjan nuorena, koska luin silloin kaiken, minkä käsiini sain. Mutta se, mitä tarinasta ymmärsin silloin, lienee aika vähäistä.

Linna kirjoitti trilogiansa niin, että samalla romaaninluvulla tai -kuuntelulla saa tunteisiin vetoavia ihmiskohtaloita, ison annoksen tarinoita suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä ja kulttuurihistoriaa. Henkilöhahmoja on vaikka millä mitalla, vaikka päähuomion taitaa ensimmäisessä osassa viedä Koskelan perheen miehet, ensin Jussi ja lopussa Akseli. Myös koulutushurmoksellinen Halme ja vaimonsa pauloissa oleva kirkonmies Salpakari kiinnittivät ainakin minun huomioni.

Ainoa, mitä muistin tarinasta etukäteen oli, että Akseli saa Elinansa. No, paljon oli jännitettävää ennen sitä. Äänikirjan lukijana toimi Veikko Sinisalo. Hänen äänensä ja lukutapansa sopi loistavasti kirjan henkeen.

Se, kuka äänikirjaa lukee, on olennainen osa kuuntelun viehätystä. Nykykirjoissa on myös mahdollista, että lukijana toimii itse kirjailija. Valitettavasti se ei aina toimi. Yksi esimerkki hyvästä kirjailija-äänikirjan lukijasta on Jouni Hynynen.

Autossa odottaa jo Täällä Pohjantähden alla, osa 2. Jokainen näistä sarjan osista on kahdenkymmenenneljän CD-levyn kokoinen mötikkä, joka sulaa sydämeen korvien kautta vasta monen tunnin autoilulla. Mutta ei kyllä nukuta ratissa. Naurattaa ja itkettää, ärsyttää ja innostaa.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Missä lastenromaanissa olisi oikein erikoinen perhe?



Tuossa edellisessä postauksessa Bleue kaipasi tietoa lukemistani lastenromaaneista. Tässä lukulistani, jossa riittää pureskeltavaa analyysin puitteissa kevääseen asti:

  • Bagge, Tapani (2001) Urho ja viidakon villipeto
  • Kontio, Tomi (2000) Keväällä isä sai siivet
  • Mäki, Harri István (2000) Yöjuttu
  • Parkkinen Jukka (2002) Karhukirjeitä Karvoselle
  • Puikkonen Arja (2003) Haloo, kuuleeko kaupunki
  • Tiainen Marja-Leena (2001) Antti ja salametsästäjät

Hyvät blogin lukijat, jos tiedätte suomalaisen lastenromaanin, mieluiten 2000-luvun alussa julkaistun, jossa kuvataan perhettä, joka on jollain lailla erilainen sellaisesta perusperheestä, joka ihmiselle yleensä tulee mieleen perheestä puhuttaessa, otan kiitollisena vastaan vinkin!

Peppi Pitkätossun perhehän on vallan erikoinen, mutta mikä suomalainen lastenkirja pistää vielä paremmaksi? 

lauantai 6. lokakuuta 2012

Kyllä on täällä hiljaista! Anteeksi!

Tämä blogi on nyt ihan voimaton ja nahju. Voi minua!

Luen kaiken aikaa, mm. 2000-luvun kotimaisia lastenromaaneja, mutta tänne asti siitä ei kyllä irtoa mitään. Jos saan kandityön, johon nämä lastenromaanit liittyvät, kirjoitettua säällisessä ajassa, olen kiitollinen.

Luen edelleen kesällä (Mikä kesä? Menikö se jo?) aloittamaani Eugenideksen The Marriage Plotia. Uskomatonta, että kirja saa minut heti otteeseensa, kun saan aikaiseksi avata kirjan. Huokailen ihastellen kirjailijan kykyä kuvata Leonardin pään sisäisiä kokemuksia kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja lapsuuden syvänteistä. Vaikka ihmissuhteet (kuka pääsee kenenkin kanssa johonkin pitkäaikaiseen ja pysyvään) ovat kirjassa tärkeitä, vähintään yhtä tärkeitä ovat kaikkien kolmen päähenkilön hetkistä lehahtavat tunnelmat ja muistot. Näitä tarina vilisee. Se, että luen kirjaa englanniksi, on oikein mukavaa, mutta hidastaa näköjään puuhaani jonkin verran. Jo jonkin aikaa sitten hankin itselleni suomenkielisen saman herran Middlesexin, joka ilmeisesti odottaa lukemistaan ilmeisesti ainkakin jouluun.

Välipalana luin tässä yksi päivä Kunnaksen Aarresaaren. Hiio hoi!

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Katse kirjailijaan ja lukijaan

YLE Teemalta tuli dokumentti idolistani John Irvingistä, joka kertoi tottumuksistaan kirjailijana ja kirjojensa synnyttämisen vaiheista. Olen ihaillut Irvingin kirjojen henkilöhahmoja, niiden kokonaisrakennetta ja voimakasta juonen virtaa läpi teoksen. Tuore dokumentti on katsottavissa Areenalta vielä kuukauden (http://areena.yle.fi/tv/1638857).

Yritän muistuttaa itselleni kirjaa lukiessani, että kirjailija on tehnyt työn omista syistään ja päämääristään. Hänen motiivinsa kirjan kirjoittamiseen ovat minulle lukijana tuntemattomat, vaikka saatan kuvitella tietäväni, miksi kirja on tehty. Irving kertoi dokumentissa, että hän vuosia aktiivisesti urheilleena (paini, tietenkin) rinnastaa kirjoittamisen päämäärätietoiseen urheiluun. Kirjoittamisessa, kuten painissakin, on tärkeää pitää juuri harjoittelusta ja lukemattomista toistoista. Valokeilassa oleminen kirjan valmistuttua on mitättömän pieni hetki verrattuna vuosiin, jolloin taito tai suoritus on hiottu haluttuun kuntoon.

Joskus oma ajatus kirjan tavoitteista tai kirjoittamisen syistä on vahva. Luin taannoin Chris Cleaven kirjan Little Been tarina. Kun pääsin keskustelemaan toisten kirjan lukeneiden kanssa, puhuimme mm. kirjailijan syistä kirjoittaa juuri tämä kirja. Little Been tarina on hyvin tunteita herättävä kirja ihmisen oikeuksista ja vapaudesta. Nigerialainen Little Bee tulee yksin pakolaisena Englantiin koettuaan kauheita kotimaassaan. Kirja herättää voimakkaan huolen Little Been hyvinvoinnista.

Little Been tarina olisi voinut olla tositarina, jonka kirjoittaja olisi kertonut haastatteluissa olevansa juuri tuo päähenkilö, sorrettu ja kaltoinkohdeltu tummaihoinen nuori nainen, joka oli lapsi kirjan alussa. Nyt kirjan on kirjoittanut valkoihoinen perheellinen mies. Muuttuisiko lukukokemus, jos kirjailija kertoisi syyksi kirjoittamiseen halun paljastaa meille länsimaalaisille maailmassa tapahtuvan hyväksikäytön ja sorron? Entäpä jos kirjailija kertoisi kirjan kirjoittamisen syyksi halun hankkia isomman talon? Olisiko kirja silloin yhtä hyvä?

Oma vastaukseni on, että selityksen kirjan tekemiselle, julkaisulle, mahdolliselle ostamiselle ja lukemiselle voin omalla kohdallani antaa vain minä itse. Kirjailija saa kertoa syykseen mitä haluaa. Kustantaja tai kirjakauppias voi selittää ja tulkita käsissään olevia kirjoja ja innostaa kuulolla olevia asiakkaita, se edistää heidän työtään. Lukijana se, mitä minä itse ymmärrän kirjasta, on olennaista minulle. Kirjaa ei huononna se, että kirjailja haluaa rahaa työn tehtyään. Pikemminkin epäilykseni heräävät, jos kirjailija ilmoittaa haluavansa valistaa tai kasvattaa lukijoitaan.

Koska yritän erottaa kirjailijan ja kirjan, minua hämmästytti, miten paljon Irving on kirjojensa näköinen. Varsinkin rakastamissani Irvingin 70- ja 80-luvun kirjoissa on dokumentin perusteella paljon miestä itseään. Irvingin mukaan pelkomme paljastavat meidät. Pelko, jota hän koki lastensa syntymän jälkeen näiden menettämisestä, sai hänet kirjoittamaan.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Lapsuus vaikea, keski-ikä mahdoton

Kannen kuva: Kati Kovács
Mikä sai minut tarttumaan sarjakuvakirjaan Lapsuus vaikea, keski-ikä mahdoton? Ehdottomasti nimi. Naureskelin sitä jo kirjastossa, vaikka vaikeassa lapsuudessa tai keski-iässä ei ole mitään huvittavaa ainakaan omakohtaisesti koettuna. Kannessa oli Pauli Kallion nimi ja kansikuvan tunnistin Kati Kovácsin käsialaksi, joten tämä ristiriita teki kirjasta vielä kiinnostavamman.

Kotona esipuheeseen perehdyttyäni ymmärsin, että tarina on Kalliolta, mutta kuvitus on kymmenen piirtäjän kynästä. Osa kuvittajista on minulle tuttuja (Villet Pirinen ja Ranta, jo mainittu Kovács), osa vieraita (Tuula Tuisku Honkanen, Mika Lietzén). Koska Lapsuus vaikea, keski-ikä mahdoton kertoo yhden miehen elämänvaiheista, vaihtuvien piirtäjien kynänjäljen erilaisuus tuo hyvää muuntelua tähän tarinaan.

Piirtänyt Ville Pirinen
Kirjan alkupuoli kuluu lapsuudessa. Kuusi tarinaa kertovat pojan vaikeasta lapsuudesta vuosina 1967-70. Mukaan mahtuu angstia niin kaveripiiristä kuin koulumaailmasta. Erityisesti Joel Melasniemen piirrokset kolmessa tarinassa viehättävät minua.

piirtänyt Christer Nuutinen
Kirjan keski-ikäosio onkin sitten kovempaa ahdistusta, joka syntyy päähenkilön masennuksesta ja haahuilusta. Tarinan sarjakuvapiirtäjällä on ongelmia ainakin asumisensa, töidensä, rahan vähäisyyden ja naisten kanssa. Keski-iän tarinan fantasiakohta menee Frida Cassandra Puskasin odottamaton vierailu-tarinan piikkiin. Irrottelu tekeekin hyvän särmän tarinan hengen tasaisuuteen, joka kyllä on perusteltua päähenkilö Paulin luonteenlaadulla. Loppusanoissa kerrotaan teoksen omaelämänkerrallisuuden olevan lapsuuden puolella reilu 60% ja keski-iän puolella 50%.

Vuonna 2004 julkaistusta kirjasta on tehty uusintapainos tänä vuonna. Kustantajana on Suuri Kurpitsa. Kirja oli todella viehättävä ja omanäänisensä. Sarjakuvat ovat ihania!

lauantai 8. syyskuuta 2012

Huvit hukassa

Tällä hetkellä arki litistää minua totisuudellaan ja ilottelulukeminen on kovin mitätöntä. Sattuneesta syystä lukulistalla on ensimmäisinä kaksi kirjaa lukupiirien vuoksi. Blogilukupiiriin luen parastaikaa Christien Eikä yksikään pelastunut ja tyrkyllä odottaa vuoroaan Chris Cleaven Little Been tarina. Se käsitellään ihan kohta kirjastomme lukupiirissä. Lukupiirikirjat tulevat joka tapauksessa luettua, vaikka edellisenä iltana ja yönä harppoen. En jaksa vielä asiasta kovin huolestua.

Kirjastosta otin mukaan nuoruuden lukuihastukseni, Sieppari ruispellossa. Tämä oli uusi käännös ja vähän selattuani päätin, etten härnää hyviä muistoja nyt lukemalla kirjaa, johon voisin pettyä. Tosin uusimman Parnasson juttu aiheesta oli mielenkiintoinen.

Mutta tämä kaikki, kirjojen pyöritteleminen käsissä ja takaisin kirjastoon palauttaminen lukemattomina,  on nyt kovin kaukana huvista. Ihana, haltiotunut ja hurmioitunut lukeminen ahmimalla yötä myöten on ihan kadoksissa. Ja sataa joka ikinen päivä.


maanantai 3. syyskuuta 2012

Taimenenkalastus Amerikassa

Richard Brautiganin kirja Taimenenkalastus Amerikassa

Kun kuulen lupaavasta kirjasta, otan kirjan nimen ylös kännykkääni. Kirjastossa uuden luettavan hakemisen hätätilanteessa saan sitten puhelimestani jo yhden seulan läpäisseitä lukuvinkkejä. Liittyen johonkin "jännittäviä kirjailijoita Amerikasta viimeisen vajaan sadan vuoden ajalta" juttuun, olin laittanut tämän kirjan nimen ylös. Itse asiassa olen lukenut kirjan joskus nuorena tyttönä, mutta muistikuvani olivat niin hataria, että uusi lukeminen ei haitannut yhtään.

Kirja on varsinainen lirpake, pieni ja kevyt. Se oli myös yllättävän nopealukuinen. Lähdin parin päivän reissulle ja tämä matkakirja, jonka mukaani otin, loppui jo pari tuntia reissun alettua. Se olikin vallan järkyttävää. Onneksi hoidin asian kahdella pokkarihankinnalla: Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut ja Jeffrey Eugenideksen Middlesex.

Hipahtava Taimenenkalastus Amerikassa ei ole oikein romaani, muttei kyllä novellikokoelmakaan. Kirja koostuu pienistä tarinoista, mutta tarinat eivät ole irrallisia, vaan toisiinsa liittyviä. Tarinat ovat roiseja, ällöjäkin ja omituisia. Erityistä menestystä ei kenellekään kirjassa sada, vaan toinen toistaan kurjemmissa kohtaloissa tarinoissa eletään. Itseasiassa aika usein kuollaankin. Kirja olisi voinut ärsyttää kunnolla, mutta nyt mielentilani oli sellainen, että päätin viihtyä ja huvittua.

Kirjahan ei kerro kalastuksesta, vaikka kertookin. Itse Taimenenkalastus Amerikassa muuttuu eläväksi olennoksi, jolla voisi olla osoite ja puhelinnumero. Tarina on absurdia, kun Brautigan pistää parastaan:
Vauva pani sinisen kiven Taimenenkalastuksen Amerikassa paidantaskuun ja Taimenenkalastus Amerikassa sanoi: "Olen käynyt Great Fallsissa monta kertaa. Muistan intiaanit ja turkiskauppiaat. Muistan Lewisin ja Clarkin, mutta en minä muista nähneeni Great Fallsissa Deanna Durbinin elokuvaa".
- Brautigan, s. 111-112

Kirjassa puhuttaessa Taimenenkalastuksesta Amerikassa tarkoitetaan jotain menneisyydessä ollutta, joka on jotenkin osittain heijastuman kaltaisesti keskuudessamme tämän teoksen tarinan todellisuudessa. Moni sitä kaipaa, osa luulee siitä kaikenlaista tietävänsä. Sillä on oma rakentumisen tapansa ja logiikkansa, se on jollain tavalla olemassa. Olemassaolossaan se on hetkittäisesti tekemisissä jonkun kirjan henkilön kanssa. Hyvin filosofista ja hämärää.

Minulla on ystäviä, joiden kanssa keräämme hyviä muistosanoja ja -värssyjä. Ensi kerran tavatessamme minulla on heille esittää kaksi aika vahvaa muistovärssyä Brautiganin kirjasta:
Köyhillä vainajilla ei ollut koreita hautakiviä. Heidän hautojaan merkitsivät pienet laudat, jotka näyttivät kuivilta leivänkannikoilta:
 Uskollinen ja pruhju isämme
Rakas työn hengiltä kiusaama äitimme
- Brautigan, s. 29
Näköjään jatkan tällä vanhempien kirjojen linjalla. Autossakin raikaa äänikirjana Täällä Pohjantähden alla, osa 1. Kukkikaa uutuudet toisilla pelloilla! Täällä mennään nyt vanhaa polkua. Anteeksi kaikki te lukijat, jotka haluatte lukea uutuuksista.

tiistai 28. elokuuta 2012

Hui hai eli jäähyväiset yksinäisyydelle

Rakastan Kurt Vonnegutin kirjoja. Yksi Vonnegutin parhaista on Hui hai eli jäähyväiset yksinäisyydelle. Kirja on taattua Vonnegutia: tapahtumia paljon, herkullisia henkilöhahmoja ja kaikki mahdollinen on koottu komeaksi rakennelmaksi lukijan ihastella ja ihmetellä. - Kuinka hän osaa tehdä sen näin? Tämä on hieno, tämä on taitava.

Kirja alkaa esipuheen kaltaisella osiolla, jossa kovin kirjailijan oloinen ihminen kertoo kirjan tarinan olevan "lähellä omaelämäkertaa". En tiedä, onko alku faktaa kirjailijan elämästä (tekstissä on useita sukulaisia, paikkakuntia ja asuinpaikkoja mainittu nimeltä), mutta oikeastaan en välitä toivon, ettei se ole todellista. Vähän väliä kirjallisessa maailmassa kuohahtaa esiin faktan, fiktion, oman ja lainatun välinen epäselvyys. Tiedän, että oikea elämä on moninverroin hullumpaa, omituisempaa ja traagisempaa kuin mikään kuviteltu ja kirjoihin kirjoitettu. Kaunokirjallisiin teoksiin tarttuessani haluan kuviteltua, satua, keksittyä, sepitettyä ja korkeintaan todellisuuteen yhdisteltyä käsityötä. Vältän elämäkertoja ja tositarinoita viimeiseen asti. Oikea elämä on totta, mutta sitä en kaunokirjallisuudelta halua!

Joten käsitän Vonnegutinkin taitavana kirjoittajana, joka alullaan haluaa 1) hämätä minua tarkasteluperspektiivin suhteen ja 2) esittää tarinansa omaelämäkerrallisena, vaikka kaikki onkin omassa päässä yhdisteltyä. Kiitos Kurt, näillä mennään.

Tarinaa kertoo toinen kaksosista,Wilbur Rockefeller Swain. Hän elää kaksoissisarensa, Eliza Mellon Swainin, kanssa hyvin erikoisen ja yhteisen lapsuuden. Tarina ui surussa ja pettymyksessä, vaikka naurattavuus ja hupsuus ovat käsillä koko ajan. Lukijana samaan aikaan nieleskelen itkua ja hymyilen, kirja on vaikuttanut minuun samalla lailla ensilukemisesta.

Vonnegut on kirjaansa kehrännyt mielettömän tarinan, joka onnistuu kritisoimaan Amerikkaa, kyseenalaistamaan länsimaisen kultturimme yksilön ihannoinnin ja käsityksemme kehityksestä ja sivilisaatiosta. Kirjassa liikutaan tulevaisuuden dystopiassa (tai utopiassa, riippuu katsantokannasta) ja menneisyydessä 1900-luvun USA:ssa. Kiina saa tarinassa aivan oman merkityksensä uuden kehityksen moottorina.

Minulle tarinan ehdoton helmi ovat kaksikon keksimät uudet suurperheet. USA:n kaltaisessa "suuressa ja hankalassa maassa" jokainen tarvitsee todella paljon sukulaisia. Kaikki kansalaiset nimetään uudelleen, etunimeksi valitaan joku substantiivi ja väliviiva erottaa nimen loppuosan, numeron yhdestä kahteenkymmeneen. Sukulaisiin saa ja pitää turvata. Heitä löytyykin ympäri maata. Muut henkilöt, jotka eivät ole sukua, voi lähettää pois omien sukulaistensa luo.
"Me sanoimme, että perustuslain kirjoittajat olivat ehkä sokeita niitten ihmisten upeudelle, joilla ei ollut rikkauksia, ei vaikutusvaltaisia ystäviä eikä julkista virkaa, mutta jotka olivat silti syvimmältään vahvoja." Vonnegut, s.52
Sivulla 149 kirjassa mallia vaaleihin lähteville: Wilburin presidentinvaalikampanjan rintanappi.

Itse napsahdin Vonnegutin lukijaksi aikanaan nuorena sen iän mukanaan tuomassa ahdistuksessa, tämä lienee se tavallinen tarina tiettyjen ikäpolvien lukijaihmisille. Sen jälkeen olen Vonnegutin kirjoja lukenut uudelleen tarpeen mukaan. Viimeksi tämä tarve iski viime yönä.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Post-it tunnustus

Raija Taikakirjaimet-blogista antoi blogilleni tunnustuksen. Ilahduin tunnustuksesta kovin paljon. Taikakirjaimet-blogi on todella kiinnostava, olen saanut Raijan teksteistä paljon uutta tietoa ja lukuvihjeitä.

Laitan tunnustukseni eteenpäin sääntöjen (alla) mukaan viidelle blogille, jotka ovat minua viihdyttäneet,  riemastuttaneet ja antaneet kosolti ajateltavaa.

Mika Kukkosen Taas yksi kirjablogi

bleuen Sininen keskitie

Siilinjärven kirjaston Kirjastomies

Erjan Erjan lukupäiväkirja

Tommi Melenderin Antiaikalainen

 TUNNUSTUKSEN SÄÄNNÖT:

  1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
  2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
  3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
  4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Suosituksia ja ohilyöntejä

Sarjakuvateema jatkuu

Samassa pinossa Neiti Pelokas ja rakkaus-kirjan kanssa kotiin kulki Jumala itse, ihan kauniin kantensa vuoksi. Hamsteripäiväkirjat, osa 1 päätyivät luettavakseni, koska ihastelin tyttäreni mielenkiintoisia mangasarjakuvia, joissa näytti olevan mm. romantiikkaa, jännitystä ja seikkailuja. Toivoin hänen valitsevan minulle jotain helppoa luettavaa mangaosastolta. Tämän pallerokirjan sain, kiitos siitä.

Hamsteripäiväkirjat, osa 1 kertoo tytön hamstereista ja siitä, kuinka hän hoitaa eläimiään. Tämä kuulostaa nyt kovin lattealta, mutta suunnilleen siinä se oli. Ehkä hamsterit olivat kirjan päähenkilöt ja tyttö apulainen, mutta ajattelen kuitenkin, että hamstereita pohdittiin juuri tytön tietojen ja kokemusten kautta. Kirjailija/taiteilija Medetai on tehnyt Hamsteripäiväkirjoja yhteensä kuusi osaa.

Alkupuolella kirjaa minulla oli useampia ongelmia lukijana, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä: 1) Minkä ruudun luen seuraavaksi? Tämä ongelma liittyi mangan käänteiseen lukutapaan. Tähän tottui nopeasti. 2) Miksi kaikki näyttävät tältä? Onko tämä henkilö tyttö? Miksi hamsterit ovat palleroisia? Nämä nyt vaan näyttävät tältä. Mitäs sitten, jos et tiedä, onko päähenkilö tyttö? Elä sen kanssa. 3) Onko tämä hauskaa? En jaksa mitään hamsterin hoito-ohjeita! Se on hauskaa, kunhan jättää liian miettimisen. Tytön huolet hamstereistaan ja hänen sitoutumisensa hänelle rakkaiden eläinten hoitoon ovat liikuttavia, kunhan pääsi pallerouden ongelman yli.

Kuitenkin. Selviän ilman hamsterinhoito-ohjeita, joten en jatka sarjan muihin osiin. Mutta voin kuvitella, että tästä todella on helppo aloittaa mangan lukeminen. Kiitos tyttärelleni äidin sivistämisestä!

Ja sitten äidin omaehtoiseen sivistykseen. Marc-Antoine Mathieun Jumala itse on raskasta ja vahvaa sarjakuvaa. Tarina on monitasoinen, vakava ja vaatii pureskelua. Kirjan alussa väestönlaskennassa paikalle tulee henkilö, joka väittää itseään Jumalaksi. "Jumala Jumala. Yleensä minua kutsutaan vain Jumalaksi." (s.12, Jumala itse). Tästä alkaa myllytys, jossa tämä henkilöä tutkitaan ja testataan monella lailla. Hän päätyy oikeudenkäyntiin syytetyksi. Voitte kuvitella, että monella kansalaisella on tyytymättömyyttä Jumalaa kohtaan. Siinäpä hyvä syy haastaa hänet oikeuteen ja vaatia korvauksia. Lakimiehiä ainakin työllistyy ja Jumala tarvitsee valmennusta lakimiehiltä (!), kuinka puhua.

Jumala itse-kirjaan kannattaa tarttua älyllisesti virkeällä hetkellä. Mutta voihan tämän(kin) kirjan lukea kevyemmälläkin otteella, kuten itse tein. Oma suosikkikohtani oli, kun Jumala kertoi vitsin. Se liittyy hänen sukupuoleensa. Ymmärrän, että tästä kirjasta voi ammentaa paljon. Siksi se jäi omalta kohdaltani ohilyönniksi. Mitä kirjasta tulee mieleen? Ainakin Kafkan Oikeusjuttu.

lauantai 25. elokuuta 2012

Pieni punainen sanakirja rakastavaisille


Taisin vähän aikaa sitten manailla uusien kirjojen vyörytystä joka tuutista. Olenkin välttänyt uutuuksia (jo säästääkseni rahojani) ja tutkinut hyviä vanhempia kirjoja, joita en ole vielä lukenut. Vaikka olenkin vouhkannut erityisesti sarjakuvista, olen löytänyt kirjastosta myös romaaneja.

Tämä kaunis kansi veti minua puoleensa ja takakansi vahvisti haluani lukea minulle aivan tuntemattoman kirjailijan kirja. Pieni punainen sanakirja rakastavaisille on julkaistu 2007, suomeksi se käännettiin 2008. Esikoiskirjailija Xiaolu Guon kirja on matkakirja nuoren kiinalaisen naisen matkasta Englantiin.

Tarina on kerrottu hienosti. Välttömästi kirjan alussa herää kiinnostus ja myötätunto neiti Z:n kohtaloon. Kuinka hän selviää vieraassa maassa vain vähäisellä kielitaidollaan? Kertoja-päähenkilön ääni on vahva ja kuvastaa hänen luonnettaan. Z kuvaa itseään taistelijaksi.

Kuten kirjan nimi kertoo, Z:n rakkauselämä on tärkeä osa tarinaa. Kun suhteen osapuolet ovat eri kulttuureista ja yhteistä kieltä vasta opetellaan, monenlaista epäselvyyttä ja eritahtisuutta on tiedossa. Kirjassa kerrottu rakkaustarina oli minusta hyvin uskottava ja monivivahteinen nimenomaan Z:n kertomana ja hänen näkökulmastaan.

Kieli, kulttuuri, yhteiskunta ja politiikka ovat myös tärkeitä kirjassa. Vaikka tässä käsillä on rakkauden punainen kirja, tarinassa luetaan sitä kuuluisampaa punaista kirjaa. Z muistelee ja kertookin ääneen omaa elämäänsä, muistoja lapsuudestaan, sukunsa ja perheensä tapaa toimia. Z sanallistaa uudella oppimallaan kielellä kaikkea sitä, mitä hän on ja mitä hän kokee. Kaikelle sille ei löydy sanaa tai oikeaa ilmaisua. Esimerkiksi pieru ei saa sanana tai toimintana Englannissa sen kaltaista hyvää tulkintaa kuin Kiinassa.
"Niin, pieru. Haluan muistaa sen sanan. Se on vastaus suuren aterian jälkeen ja tarkoittaa, että nautin kovasti tämä herkullinen kotiruoka. Kiinalaisista miehistä ihana käyttää tämä sana joka päivä" (s. 127, Pieni punainen sanakirja rakastavaisille, X. Guo)
Kirjan aikana Z:n matka alkaa ja päättyy. Sinä aikana Z muuttuu monella lailla. Hänen kielitaitonsa karttuu, aivan kuten hän toivoikin. Sanat punoutuvat Z:n elämäntapahtumiin ja niiden opettelu muuttaa häntä.

Tästä kirja ei liity mielessäni mihinkään lukemaani kirjaan. Se on ehkä hyvä asia. Suosittelen!

torstai 23. elokuuta 2012

Neiti Pelokas ja Rakkaus

Kun lukee sarjakuvia, niin innostuu lukemaan lisää sarjakuvia. Loogista. Kirjastoreissulla pyörin taas sarjakuvahyllyn edessä. Etsin Habibia, mutta koska sitä en löytänyt keveästi hyllyä silmäillessäni, otin kolme muuta sarjakuvakirjaa. Enemmänkin olisi houkutellut, mutta jos nyt ei sitten kuitenkaan. Kohtuus, kohtuus.
Neiti Pelokas ja Rakkaus

Joanna Rubin Dranger on ruotsalainen sarjakuvapiirtäjä ja -kirjoittaja (onkohan tuo korrekti ilmaisutapa? Vai onko hän sarjakuvataiteilija). Neiti Pelokas ja Rakkaus kertoo naisesta, joka elää rakkauttaan ja toivettaan rakastaa. Neidille on tärkeää rakastaa itse, mutta samaan aikaan tulla rakastetuksi ja saada rakkautta siltä Oikealta. Jo tässä vaiheessa neiti Pelokkaan elämässä on niin paljon epäonnistumisen vaihtoehtoja, että lukija ymmärtää, ettei tässä käy hyvin.

Neiti Pelokas näyttää Pikku Myyltä, mutta on luonteeltaan hyvin toisenlainen. Neiti Pelokas on täynnä neuroottisia ajatuksia. Vaikka hän haluaisi kaiken olevan ihanaa ja hauskaa, jostain puskevat omaan elämään sotkut ja epäilykset.

Sarjakuvaromaani Neiti Pelokas ja Rakkaus on nopeaa luettavaa. Aukeamalla on kaksi kuvaa, kuva per sivu. Isot kuvat toimivat hyvin. Yksi yksinkertainen kuva, jossa on muutama lause tekstiä, on tässä tapauksessa hyvin puhutteleva. Itse asiassa jokasesta kuvasta voisi kirjoittaa sivutolkulla tekstiä, jos tämä olisi perinteinen romaani.

Vai mitä sanotte tästä sivusta:


neiti Pelokas äitinsä kanssa
Kirja on ihana ja aiheensa mustuudesta huolimatta lohdullinen. Se, mikä on hyvä lopputulos, lienee lukijasta kiinni.

Tämä kirja on mielessäni pari jollekin ranskalaiselle romaanille nuoren naisen elämästä. Mieleen tulee vaikkapa Kimpassa Anna Gavaldalta. Mutta miksi ranskalainen? Kävisikö joku ruotsalainen? Kajsa Ingmarssonin Matkalaukkumorsian tai Keltaisten sitruunoiden ravintola. Entä suomalainen? Laura Honkasalon Tyttökerho? Kyllä. Kaikki nämä.

tiistai 21. elokuuta 2012

Lukekaa sarjakuvia! Mieluiten hyviä.

Haahuilin eilen Siilinjärven kirjaston sarjakuvahyllyn välittämässä läheisyydessä ja etsin nopeaa luettavaa. Rakastan sarjakuvakerrontaa. Parhaimmillaan kuva ja teksti vievät hommaa huisaa vauhtia eteenpäin vahvistaen tunnelmaa vastavuoroisesti. Ja lukija saa nauttia nopeasti jostain ihmeellisestä ja vieraasta. Tuosta huis vaan, silmänräpäyksessä.

Pitelin jo käsissäni Guy Delislen matkakertomuksia, tällä kertaa mukaan olivat lähdössä Pjongjang ja Shenzen. Delislen sarjakuvakirjoja voi suositella kaikille, ne ovat yhtä aikaa kertomuksia vieraista kulttuureista, poliittisia kannanottoja ja vaikkapa päiväkirjoja yhden ihmisen työkomennuksen koko kaaresta alun innostumisesta lopun haikeuteen. Delislen piirrokset ovat yksinkertaisia, ne jättävät tilaa lukijan ajatuksille ja johtopäätöksille.

Mutta ei lähtenyt mukaan tuttu kanadalainen, vaan tuttu suomalainen. Kaisa ja Christoffer Leka ovat tehneet sarjakuvakirjan, joka on surullinen, valoisa, kaunis ja erilainen. Luin kirjan tänään ja voisin aloittaa sen lukemisen uudelleen vaikka heti. Kirja Audarya Lila - The death of Tuomas Mäkinen kertoo suomalaisesta Tuomas Mäkisestä, joka tekee suuren elämänmuutoksen.

Kirja on poikkeuksellinen ulkomuodoltaan. Se koostuu kolmesta erillisestä vihosta, jotka on sidottu kovien irtokansien väliin nauhoilla. Jo sisäkansi saa hymyilemään. Siinä rauhoitellaan tulevaa lukijaa: sivuja ei ole kadonnut ja kirja näyttää juuri siltä, kun sen on tarkoitettu näyttävän. Paniikin sijaan lukijaa kannustetaan rauhoittumaan kamomillateekupin ääreen ja antautumaan tarinalle.

Kaunis kirja sidontaa myöten
Kirjan jokainen vihko sisältää oman näkökulmansa, josta Tuomaksen tarina kerrotaan. Ensin kertojana on Tuomaksen äiti, sitten tyttöystävä Eija ja lopuksi itse Tuomas. Kirjaa lukiessa tulee käsitys siitä, että Tuomas on oikeasti olemassa ja tämä kirja olisikin tosikertomus Tuomas Mäkisen elämän isosta ratkaisusta. Mutta se on minulle lukijana sivuseikka. Se, millaisia asioita itsestään ja läheisistään Tuomas, hänen äitinsä ja hänen tyttöystävänsä joutuvat käymään läpi, vaikuttaa hyvin yleiseltä kaikille ihmisille ominaisetta, aidolta ja uskottavalta. Minulle lukijana se riittää.

Tarina kerrotaan englanniksi, mutta se on hyvin helppolukuinen. Minulle kirjan ydin oli oman äänen etsimisen vaikeus. Kirja rohkaisee kaikkia elämään omalla laillaan. Tämä koskee niin pois lähtijöitä kuin myös niitä, jotka jäävät. Tämänkin kirjan tekijöiden piirrosjälki on pelkistettyä. Pidän siitä kovin paljon. Sormiani syyhyttää etsiä kirja itselleni omaksi. Tämä on myös oikein hyvä lahjakirja, vaikkapa jollekulle nuorelle.

Kirjasta minulle tulevat mieleen ne kirjastoon jättämäni Delislen kirjat. Keinot ovat molemmissa vähäeleiset, mutta vaikutukset järisyttävät.

maanantai 20. elokuuta 2012

Rajalla eli mihin yhteiskunta tarvitsee ihmistä?

Kun kirjoitin aiemmin Nälkäpelistä, suosittelin Ally Condien Tarkoitettua (Matched). Condien trilogian kakkososa Rajalla (Crossed) tuli luettua viime yönä. Kolmatta osaa, Reached, odotellaan julkaistuksi tämän vuoden lopulla.

Condien romaanit ovat erityisesti nuorille suunnattuja mainostettuja, mutta se ei estä aikuisia nauttimasta hyvin kirjoitetusta kirjasta, joka on yhdistelmä dystopiaa ja nuoren ihmisen kehitystarinaa. Rajalla jatkaa Cassian ja häneen liittyvän kahden nuoren miehen, Xanderin ja Kyn, kertomusta.
"Kaikissa ihmisissä on jotain kaunista. --- Mutta rakkaus antaa luvan katsoa ja katsoa ja katsoa vielä. Silloin huomaa kämmenselän, pään asennon, sen miten toinen kävelee. Kun rakastaa ensimmäisen kerran, katsoo sokein silmin ja näkee kaiken loistokkaana, rakastettunsa kokonaisena tai kauniiden ominaisuuksien kauniina summana. Mutta kun rakastettunsa näkee osina, kysymyksinä - miksi hän kävelee noin, miksi hän sulkee silmänsä tuolla tavalla - silloin osiakin voi rakastaa, ja se rakkaus on monimutkaisempaa ja samalla kokonaisempaa."
Condie: Rajalla (s. 321-322)

Päähenkilö Cassialle sanoilla, runoilla ja kirjoitetulla tekstillä on suuri henkilökohtainen merkitys. Kirjoitettu kaunokirjallinen teksti kantaa merkityksiä, jotka liittyvät Cassiaan itseensä, hänen läheisiinsä ja Yhteiskuntaan. Tarina ottaa kantaa ihmisen olemassaolon tarkoitukseen.

Tarkoitettu kolahti minuun kovaa. Kakkososassa ei ollut mitään vikaa, mutta minulle se oli valmistelua tarinan päätökseen. Tarinan Yhteiskunnan (kannattanee tässä yhteydessä kirjoittaa isolla) historia, sen vallanpitäjien henkilöllisyys ja toiminnan motiivit pidetään kirjassa piilossa. Vihjeet, joita annetaan, ovat epämääräisiä. Se kertoo lukijalle ainakin Yhteiskunnan voimasta hallita kansalaisiaan.

Kirjailija Condiella on kotisivuillaan (http://allycondie.com/) linkit kirjatrailereihin, jotka eivät ainakaan vähennä kirjojen houkuttelevuutta. Tarkoitettu (http://www.youtube.com/watch?v=xaeNWL8rlBI) ja Rajalla (http://www.youtube.com/watch?v=Ovn8-Jp3ckM) näyttävät siltä, että elokuvaa pukkaa varmaan ihan kohta kirjojen perään. Mutta varsinkin tuo Tarkoitetun traileri on oikein kirjan hengen mukainen ja tyylikäs.

Usein lukiessani yhdistän kirjan jo lukemiini kirjoihin. Mikä kaksi kirjaa yhdistää mielessäni toisiinsa, on hämärä prosessi, johon riittää vaikkapa samanhenkinen päähenkilö tai kirjan tunnelma. Yhdistävät polut ovat monenkirjavat, mutta pysyvät. Minulle tuli mieleen kaksi kirjaa lukiessani Rajalla:
1) Margaret Atwoodin Orjattaresi, koska tunnelma molemmissa tarinoissa kontrolloivan yhteiskunnan silmien alla on yhtäaikaa painostava ja kepeän tietämätön. Se on outoa ja kiehtovaa. Tuo yhdistelmä kertonee jotain sekä kertojahenkilön luonteesta että ihmisen perusluonteesta. Mieli ei kestä jatkuvaa ahdistusta.
2) Sapphiren Precious, koska molemmissa tarinoissa uskotaan sanojen, kirjoitetun tekstin ja kirjojen voimaan.

lauantai 18. elokuuta 2012

Urakan jälkeinen elämä

Julkinen kirjoittaminen omasta lukemisestaan ja lukematta jättämisestään on oudon kivuliasta. Eilen tulin kotiin pää pyörällä klassikkoventtitentistä. Kaikki tieto sisältäni tursusi konsepteille viuh vauh vaan. Elämänkokemuksellani voin sanoa jo tässä, että tentti on läpi. Jihuu - aika laimeaa on iloni tässä vaiheessa.

Aloitin urakkani toukokuussa ja lopettelin sen elokuun alussa. Niihin päiviin mahtuu monenlaista lukemista, kirjojen selailua, tekstin harppomista, ääneen lukua ja kirotun kirjan piilottamista pois silmistä. Mutta niihin päiviin mahtuu myös monta hyvää hetkeä, jo kuolleiden kirjailijoiden taidon ihailua, hurmioitumista tekstin äärellä ja lämmintä yhteenkuuluvaisuutta Johonkin, jota on vaikea nimetä.

Nyt, yhden urakan tehneenä, voisin rentoutua ja levätä. Mutta työteliään ihmisen elämä on urakoilla lastattu ja tulevalla viikolla on kahden lukupiirin tapaamiset. On eri asia lukea kirjaa siksi, että voi ja lukea sitä siksi, että pitää. Minä haluaisin lukea Ally Condien Rajalla, mutta tuntuu, että kaikkea pakkoa, velvollisuutta ja urakkaa on aivan liikaa. Tuo Condien kirjahan ei kuulu mihinkään urakkaani, se menee oman ilottelun piiriin.

Melkein aina valitsen lukemisen, jos minulla on mahdollisuus tehdä jotain. Kirja on nytkin käsillä, mutta kirjan kannet jäävät kiinni. Nyt houkuttavat muut ilot, lukeminen saa odottaa.

tiistai 14. elokuuta 2012

Kolmas lukupiirini

Olen mukana kolmessa lukupiirissä. Yksi on Siilinjärven kirjaston lukupiiri, jossa olen vetäjänä. Toinen on yksityinen pieni lukupiiri, josta ei nyt sen enempää. Ja kolmas nyt syksyllä alkava blogilähtöinen blogipohjainen lukupiiri. Nimimerkki Äiti blogissaan Kirjojen salainen puutarha on käynnistämässä lukupiiriä (http://kirjojenpuutarha.blogspot.fi/2012/08/lukupiiri.html). Mielenkiintoista nähdä, miten homma toimii. Ja on erittäin hauskaa olla mukana!

Lukupiiri on omaa ymmärrystä ja lukukykyä ravisuttava tapa keskustella luetuista, kesken jääneistä ja luetuksi aiotuista kirjoista. Miten tuo toinen ajatteleekin tästä kaikesta niin eri lailla? Lukukokemuskeskusteluissa samaa mieltä oleminen on miltei aina erimielisyyttä tylsempää.

maanantai 13. elokuuta 2012

Mitä tulee lukijasta, joka ei jaksa klassikoita, muttei myöskään uutuuksia?

Tämän vuoden uutuuksia ryhdyttiin rummuttamaan jo kesän alussa, kun innokas lukija näki kuvastoa kuvaston perään syksyn tulevista uutuuksista. Kesän klassikoita peranneena jaksu kaikkien arvostamiin kulttuurimme peruspilareihin on aika vähäistä. Mutta tuntuu, etten jaksa näitä uusiakaan. Ystäväni kanssa keskustelimme taannoin kaikista hyllyjemme lukemattomista tai vähälle lukemiselle jääneistä kirjoista. Muistan kuulleeni lukuhaasteesta, jossa käännytäänkin ihan sen oman kirjahyllyn ääreen ja ammennetaan luettavat sieltä.

Ei hullumpi idea.

Kaikkialla silmiin tarttuu uusia kirjoja, joita pitäisi lukea. Toinen toistaan houkuttelevampia. Antaa olla. Kirjojen elinkaari näyttää lyhenevän ja upeat kirjat vaipuvat unohduksiin heti julkaisun ja kertaluvun jälkeen. Se on sääli. Yritän omalta osaltani vaikuttaa asiaan lukemalla kaikenikäisiä kirjoja. Mutta tänä syksynä uutuudet eivät taida yöpöydälläni juhlia.

Yksi uutuus on kyllä hankintalistalla. Pekka Vartiaisen Postmoderni kirjallisuus.

Kymmenen hyvää, lukemisen arvoista kirjaa

Kirsi kysyi tuolla Lukeminen on pääasia-sivustolla, mitkä ovat itselle tärkeitä kirjoja (http://lukeminen.fi/ajankohtaista/kilpailu-minun-top-10-kirjani). Minäkin vastasin. Tässä listani:
  1. Kaari Utrio: Haukka minun rakkaani
  2. Märta Tikkanen: Punahilkka
  3. J.K.Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset
  4. Diana Gabaldon: Muukalainen
  5. Leif Färding: Olen onnen poika
  6. Walt Whitman: Valitut runot
  7. Kurt Vonnegut: Titanin seireenit
  8. John Irving: Ystäväni Owen Meany
  9. Ken Follet: Taivaan pilarit
  10. Will Self: Suuret apinat
En hakenut listalla mitään "loistavat taideteokset" tai "parhaat kirjat kautta aikojen" ulottuvuutta. Nämä kirjat ovat liikuttavia, viihdyttäviä, ajatukset liikkeelle laittavia, itkettäviä ja jopa joskus naurattavia. Mutta näistä minua on naurattanut lähinnä miestrio Vonnegut - Irving - Self.

Irving pääsi mukaan yhteisen historiamme vuoksi. Kun sain kirjan Ystäväni Owen Meany lahjaksi luin sen kolme kertaa peräjälkeen. Ensin nopeasti ja sitten kaksi kertaa nauttien. Uusimmat (itseasiassa YOM-jälkeiset kirjat) eivät ole enää minussa sellaisia myrskyjä nostattaneet.

Runokirjoja mukaan on päässyt kaksi. Toivottavasti jossain toisessa todellisuudessa Färding ja Whitman pitävät toisiaan kädestä kiinni.

Naisia mukana on neljä, miehiä kuusi. Kotimaisuus on vain kolmen harteilla. Nyt jos listaansa alkaa itse kritisoimaan, porukasta ensimmäinen vaihdettava olisi Follet. Mutta Taivaan pilarit on hieno rakennelma.

Nämähän ovat aina raapaisuja, maailma on täynnä hyviä kirjoja, jotka kannattaa lukea. Uusimmassa Anna-lehdessä (32-33/2012) Ilkka Alanko sanoo, että "kirjoista ja elokuvista 90 prosenttia on niin huonoja, ettei mitään jää käteen". Hpmh! Se on varmaankin sitten etsimisen ja löytämisen haaste. Minulla ei ole ollut juuri vaikeuksia löytää kirjoja ja elokuvia, joista jää yhtä jos toista käteen päähän ja sydämeen. Tässä nyt siis kymmenen ehdotusta.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Kirjojen järjestys

Ilahtuneena kaikista kolmesta lukijasta, taputan käsiäni yhteen ja kerron kirjojen järjestyksestä kotonamme. Perheeseen kuuluu lisäkseni mieheni ja kolme alakouluikäistä lastamme. Kun muutimme yhteen mieheni kanssa kaksikymmentä vuotta sitten, meillä on yhteensä viisi kirjahyllyä, kaksi syvää lautasta ja kolme isoa lusikkaa. Koska pidimme kovin syömisestä, ruokailuvälineiden määrä herätti meissä hieman huvitusta. Toki se, että kirjahyllyjä oli, ei naurattanut yhtään. Oli kirjojakin.

Ja on edelleen. Nykyisin meillä on aikuisten pääkirjahylly makuuhuoneessa, lasten pääkirjahylly on yläaulassa. Aikuisten pääkirjahyllyssä perusjako on proosa, runous ja tietokirjat. Proosa ja runous pääsevät samaan hyllyyn, tietokirjat ovat useammassa hyllyssä ympäri taloa. Sitä se ammatinvaihto teettää. Kaikki runous on yhdessä, proosan osalta jako on tehty neljään.

Olen jakanut erikseen kotimaiset ja ulkomaiset kirjailijat. Lisäksi nämä molemmat luokat on jaettu nais- ja mieskirjailijoihin. Tämä jako on ollut minulla jo parikymmentä vuotta. Olen huvitellut ajatuksella, että tekisin toisenlaisen jaon, mutta se on helpommin kuviteltu, kun toteutettu. En tarkoita tässä konkreettista työtä, vaan henkistä päätöstä.

Jako mahdollistaa sen, että pysyn hyvin kärryillä, mitä minulla / meillä on. Lainaan paljon ystävilleni kirjoja, kerään kirjoja näytille mm. lukupiiriin ja teen joskus suosittelulistoja niitä pyytäville tuttaville. Minua viehättää ajatus, millaisia ryhmiä kirjojensa myötä kirjailijat muodostavat. Joskus voin laittaa jonkun kirjan tietoisesti toisen viereen. Se on vähän kuin järjestelisi pöytäjärjestystä tai - sokkotreffejä.

Yhteen aikaan minulle oli tärkeää se, että mieskirjailijat eivät saaneet määrällistä ylivaltaa hyllyssäni. No, eivät ole saaneet.  Tietämykselleni on hivenen kiusallista, että joskus jonkun kirjan paikan joutuu arvaamaan tai päättelemään. Nyt kun kirjoitan tästä, joudun asian myös tarkastamaan, mutta en ole tiennyt, onko Pasaatituulet - kirjan kirjoittaja mies vai nainen. Olen hänet ajatellut naiseksi (kirjoitustensa perusteella) ja naisten joukkoon laitttanut. Mutta katsotaanpa - M. M. Kaye on nainen. Onneksi hän on omiensa joukossa.
M. M. Kaye muiden naisten kanssa, katsokaa nyt: Munron ja Le Guinin välissä!
Lasten pääkirjahyllyä yritän pitää laajasti ajantasaisena. Ihan vauvakirjat olen laittanut jo hyllystä pois. Siellä löytyy monenlaista luettavaa, myös sitä kirjallisuutta, jota lapset eivät vielä lue. Välillä päätin, etten enää hanki meille kirjoja. Piste. Sitten tulin kotiin uusien kirjojen kanssa. Ja taisin livetä nimenomaan lastenkirjojen puolelta.
Lasten pääkirjahylly
Tämä kuulostaa nyt siltä, että kaikki rahamme menevät kirjoihin. Saattavat mennäkin, mutta haalin kirjoja monella tavalla ja saan niitä myös hyvin halvalla tai ilmaiseksi. Päätökseeni rajoittaa kirjojen hankintaa liittyi mm. itsehillinnän treenaamiseen kirjastojen poistomyynneissä. Joskus onnistun siinä hyvin, viimeksi tulos oli aika kehno. Porttina toimi englanninkielinen toteemipaalujen veisto-opas (!), jonka valittuani ajattelin, että ostanpa samantien ison kassillisen kirjoja, kun koko lysti maksaa tyyliin kaksi ja puoli euroa.

Viimeisin muutos kirjajärjestyksessä on joitakin vuosia sitten käyttöön ottamani lukemattomien kirjojen hylly. Se on ärsyttävä ja jotenkin ulkokultainenkin, osa kirjoista pääsee luettujen statukseen nopeasti, osa joutuu onnettomana odottamaan vuositolkulla täyttymystään kanssani.

Mistä tiedän, että vuositolkulla? Olen jo pitkään merkinnyt kaikki hankkimani kirjat kirjoittamalla sisälehdelle nimeni lisäksi vuosiluvun, jolloin olen kirjan hankkinut.

Klassikkoallergia - viekää nämä jo pois

Kun ensin kirmaa metsikössä iloisten savolaislasten kanssa ja sitten tulee kotiin makuuasentoon lukemaan T. S. Eliotin klassikkoteosta Autio maa ja nukahtaa esipuheiden (jotka ovat hävyttömän yksityiskohtaisia) ei vaan yhden, vaan kaksi kertaa, on valmis lopettamaan moisen pelleilyn. Ei kirmaamisen, ei nukkumisen. Vaan sen lukemisen. Minulla on tyrkyllä tuon runoklassikon lisäksi William Faulknerin Kun tein kuolemaa.

Klassikkoventtini päättynee luonnollisella tavalla, tentin kirjakasan tämän kuun puolessa välissä. Tänään klassikot ovat olleet ihan jumissa. En voi sietää silmissäni minkäänlaisia hienoja vaivihkaa tehtyjä viittauksia Shakespeareen, Danteen tai Raamattuun.

Puolisoni valmisteli hirvipaistia ja minä ilahdutin häntä lukien ääneen Autiota maata. Kun sitten hengen kuppi vuoti lopullisesti yli, sain pientä ivaa toivottuani luettavaksi sarjakuvaversiota kyseisestä runokokoelmasta. Hyväntahtoinen ilkkuminen jatkui, kun hän suositteli illaksi Sotaa ja rauhaa telkkarista.

Mitä jäi mieleen ah niin perusteellisista esipuheista? Autio maa sisällöltään on niin kaiken kattavan taitava, ettei teemaa kannata muiden enää penkoa. Hyvä tietää! Se kuvaa ensimmäisen maailmansodan kokeneiden nuorten aikuisten sielunmaisemaa. Nimiruno päättyy sanskriitin kielisiin sanoihin (tämä oppineisuuden vaade nyt juuri ärsyttää), jotka tarkoittavat: anna, osoita myötätuntoa, hallitse (ilmeisesti tarkoituksessa hallitse itseäsi, ei hallitse muita) ja rauhaa. Tässä tarkoitetaan rauhaa, joka käy yli kaiken ymmärryksen.

Sitä minäkin toivon. Yli vähäisen ymmärrykseni kaiken kattava rauha. Kiitos!

torstai 2. elokuuta 2012

Seitsemäntoista - onneksi en enää

Pidän Juha Itkosen tavasta kirjoittaa. Jos kirjailija on tuntematon, suosittelen lukemaan hänen hienoja kirjojaan. Erityisesti voin kannustaa lukemaan joko Myöhempien aikojen pyhiä tai Anna minun rakastaa enemmän. Niissä Itkonen pitää tarinan todella hyvin kasassa. Itkonen kuvaa tarinansa todellisuuden tai kuvitellun todellisuuden niin taitavasti, että lukijalla ei ole mitään ongelmaa uskoa kaikki mitä hän kirjoittaa. Juuri niin se tapahtui!

Jokainen kirjailija kirjoittaa hyviä ja vähemmän hyviä kirjoja. Ja nyt siis luin yhdeltä lempikirjailijaltani kirjan, joka ei ollut ihan huippu, vaan sellainen tavallisen hyvä. Anteeksi. Seitsemäntoista, Itkosen viides romaani, julkaistiin vuonna 2010. Kirja on ollut jo tovin hyllyssäni, mutta nyt siis luettuna.

Seitsemäntoista on nuoren Henrikin tarina. Se on kuitenkin paljon muutakin. Keski-ikäinen Päivi, jonka elämä ei ole ollut ihan ruusuilla tanssimista, on myös tarinassa vahvasti läsnä kertomassa ja kirjoittamassa. Kirjassa on monia henkilöitä, mutta aika löyhät piuhat henkilöstä toiseen. Eräs kirjan teema on kirjoittaminen, totuuden ja kuvitellun erot ja yhtäläisyydet. Kirjassa kirjoitetaan menneisyyttä ja tarinoita. Yhtä aikaa olemassa on keskenään ristiriitaisia tai korkeintaan toisiaan risteäviä totuuksia.

Nuoruus ei vaikuttanut mitenkään erityisen houkuttelevalta kirjassa. Oma nuoruuteni ei paljonkaan liittynyt kirjan henkilöiden nuoruudenkokemuksiin. Olen onnellinen tästä huomiosta.

Luin kirjan heikolla hetkellä, enkä jaksanut painia tarinan kasaamisen kanssa. Se jäi minun lukemiseni jäljiltä nyt vähän repsottamaan, mutta jääköön. Odotan innolla taitavan kirjoittajan seuraavaa kirjaa!

Tarinan lumo ja lukijan valta

Hyvä kirja (lue: tarina) herättää henkiin henkilöitä, jotka vaikuttavat hyvin todellisilta ja eläviltä. Kaunokirjallisuutta lukiessani tiedän, että kaikki henkilöhahmot ovat satua, fiktiota. He ovat kuviteltuja, vaikka heissä olisi yhteyksiä oikeisiin ihmisiin nimeä ja ulkonäköä myöten.

Fiktiivisyydestään huolimatta henkilöt heräävät eloon, kun tarina lähtee vauhtiin. Näen ihmiset, heidän ulkomuotonsa ja tapansa liikkua. He ovat uskottavia, vaikka monet heistä ovatkin hyvin uskomattomia. He muistuttavat oikeita ihmisiä, joita tunnen. Jotkut henkilöt muistuttavat jopa minua itseäni.

Yksi syy lukea on löytää omalle elämälleen selitys. Vaivatta löytää kirjoja, joissa on kerrottu sen kaltaisista ihmisistä, jotka vaikuttavat kovin tutuilta. Lukemalla voi löytää palasia, joita voi verrata omaan elämäänsä. Juuri noin minäkin ajattelin, kun ihastuin. Suru tuntui minullekin tuolta.

Toinen hyvä syy lukea on päästä pois omasta elämästään. On kirjoja, jotka ovat hyvin kaukana elämästäni. Näitäkin kirjoja löytää helposti, jo etsimällä tarinoita kaukaa menneisyydestä tai tulevaisuudesta yleensä saa irtioton omasta elämästään. Kun kirjojen hahmot ovat aivan erilaisia kuin minä, voi ihmetellä ja tutkia löytämäänsä. Miksi näin? He ovat kenties rohkeita ja toteuttavat jotain omien halujen tyydytystä suurempaa suunnitelmaa. Voi olla, että maailma heidän ympärillään on muuttunut peruuttamattomasti ja vallitsee hätätila. Miten ihminen silloin selviää?

Kirjailija voi marssittaa esiin henkilöitä, joihin lukijana rakastuu ja peruttamattomasti hullaantuu. Henkilöitä, joiden kanssa haluaisi muuttaa autiolle saarelle asumaan. Nyt. Loppuiäksi. Ja kaikki nämä ihanat ihmiset ovat muuttumattomana elossa kirjassa. He ovat kirjojen kansien välissä ja siinä tekstissä. Voin siirtyä tekstissä viisi sivua taaksepäin ja lukea uudelleen juuri sen kohdan, joka on merkittävä. Ja nämä kaikki elävät minun kirjahyllyssäni.

On myös tarinoita, joiden kulku sytyttää lukijan mielenkiinnon ja motivaation. Toivottavasti näille ihmisille käy hyvin. Toivottavasti he saavat haluamansa. Kuinka tämä kaikki oikein loppuu?

Tarinan lumo on lukijan vallassa. Pakolla ihmetyksen ihastus ei onnistu. Osa tarinoista jättää kylmäksi tai haaleaksi. Mutta jos antaa itselleen sopivasti mahdollisuuksia, löytyvät ne itselle tärkeimmät tarinat ja henkilöt. Ne henkilöt, joiden elämä paperilla, koneen ruudulla ja kirjaimina polttaa suloisesti lukijan päässä ja rinnassa.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Äänikirja - älyttömän kätevä juttu

Perheemme jäsenet lienevät äänikirjojen suurkuluttaja. Meillä äänikirjoja kuuntelevat sekä lapset että aikuiset.

Nyt alakouluikäiset lapset ovat kuunnelleet äänikirjoja jo vuosia. Ei pelkästään matkoilla autossa, vaan kotona, yhdessä sängyssä maaten, yksin omassa huoneessa ja legoja rakennellessa. Kuunneltavien skaala on ollut Peppi Pitkätossusta kummitustarinoiden kautta aina Rowlingin Pottereihin ja Tolkienin Taru sormusten herrasta-trilogiaan. Taannoin kirjoitin lohtukirjoista ja siitä, kuinka lohdun saa itseensä kyllästetyistä kirjoista ja tarinoista. Äänikirjat mahdollistavat hitaammallekin lukijalle kyllästystyön.

Olemme lukeneet lapsille ääneen Harry Potterit, olemme katsoneet elokuvat lukuisia kertoja yhdessä. Mutta vasta todella monta kertaa kuunnellut HP-kirjat äänikirjoina ovat taanneet lapsille todellisen Tylypahkatietouden. Kun äskettäin kuuntelin Harry Potter ja Viisasten kivi-äänikirjaa, lapset lausuivat vuorosanoja yhtä aikaa lukija Vesa Vierikon kanssa. Sairasta? Minusta lähinnä ihailtavan ihanaa.

Äänikirja, tai lähinnä tuttu tarina kuultuna, rauhoittaa. Tämän on todennut erityisesti yksi lapsistani, joka on jo vuosia tietoisesti rauhoittanut itseään mm. äänikirjoja kuuntelemalla. Tuttuun tarinaan, jonka voi toistaa niin monta kertaa, kun itse haluaa, voi kääriytyä ja etsiä lohtua kertojan äänestä ja tarinan kulusta.

Aloin itse kuunnella äänikirjoja aktiivisesti noin vuosi sitten, kun arkiviikkooni tuli monta tuntia autolla ajoa yksin. Samaan aikaan aloin opiskella ja opiskeluuni kuului paljon kirjojen lukemista. Yhdistin nämä kaksi asiaa, autoilun ja lukemisen. Viime vuonna kuuntelin automatkoillani mm. Kalevalan, Tuntemattoman sotilaan, Saatana saapui Moskovaan, Tykistökadun päiväperhosen, Parvekejumalat, Lelukaupan tytöt ja monta muuta kirjaa.

On outoa, että lukeminen ja kuuntelu eroavat kokemuksena niin paljon toisistaan. Kirja, jota on vaikea lukea itse, voi olla helppo kuunneltava. Joku hyvä lukukokemus taas on tuntunut kuunneltuna töksähtelevältä, raskaalta tai vaikka pysähtyneeltä.

Nyt on taas se aika vuodesta, että pääsen kuuntelemaan äänikirjoja. Sormeni syyhyävät massiiviseen Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogiaan. Alkupaloiksi otin kirjastosta kuitenkin Gavaldan Viiniä keittiössä. Sopivan köykäinen, ainakin mitaltaan. Aloitin jo tänään, vaikka oikeat ajamiseni eivät vielä alkaneetkaan.

Niin - ja lopuksi: kirjastoahan tästä ilosta tulee pääosin kiittää. Rowlingia ja Tolkienia meille on ostettu omiksi äänikirjoiksi. Mutta suurin osa äänikirjoista lainataan kirjastosta.