sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Nicolas Fargues: Olin takanasi


Kansikuva kustantajan sivuilta. Suhtaudun kansikuvaan ristiriitaisesti, mutta ainakin se on mieleenjäävä.
Nicolas Farguesin romaani Olin takanasi tarttui mukaani kirjastokäynnillä. Etu- ja takakannen lukemalla voi päätellä kirjan kertovan uskottomuudesta parisuhteessa. Kertoja on kolmekymppinen mies, jonka monologi kirja on. Jokin kerronnassa houkutti minua ensimmäisiltä sivuilta alkaen, joten päätin lukea kirjan läpi, vaikka välillä olin hyytyä.

Haluan kertoa sinulle, että toivoin voivani kuolla siihen paikkaan, kun olin saattanut hänet sellaiseen tilaan, kun tajusin järkyttäneeni maailman tasapainoa, murskanneeni peruuttamattomasti luottamuksen, tehneeni kertakaikkisen pyhäinhäväistyksen, haluan kertoa sinulle, miltä maailmanloppu tuntui, se oli kuin syöksyisi helvetin tuleen, muulla tavoin sitä ei voi ilmaista, sitä painajaismaista olotilaa, kun halusin pyyhkiä pois ne viisi sekuntia jolloin lausuin peruuttamattomat sanani, viisi kohtalokasta sekuntia joiden aikana puhutut sanat olisin halunnut turhaan kirjoittaa uusiksi, jotta kaikki olisi ollut taas kuin ennen ja kaikki olisi ollut vain pahaa unta.
Olin takanasi on täyttä tunnetta. Järki häivähtää vain kadotakseen uudelleen. Kertoja, joka kuvaa tunteitaan ja tekojaan, katsoo koko ajan itseään, vaikka kuvitteleekin katsovansa toista henkilöä, tässä naista. Kaikki pyörii vain kertojan tunteiden ympärillä, ja ihastuminen, halu, himo ja rakkauden tunteet tulevat kerrotuksi yhden ihmisen persoonallisuuden ja elämänkokemusten kautta. Olin takanasi on hyvin mielenkiintoinen lukukokemus.

Olin takanasi oli kohdallani vuoroin hyytymistä, vuoroin kiinnostumista. Kertoja on kahdessa suhteessa yhtä aikaa. Välillä hän on onnensa huipulla, välillä taas synkyyden alhossa. Skaala on prinssistä impotenssiin aisankannattajaan. Kertoja on naimisissa ja kahden lapsen isä, mutta otteen irrotessa arjen vastuusta ja sitoumuksista kirjan sivuilla riemuitsee hyvinkin vapaa miesihminen. Kaksi otetta kirjasta:
Kaksi vartaloa kiinni toisissaan, iho hankautuu toista ihoa vasten, sylki vaihtuu, sillä on merkitystä, -- 
Kävelin ja tunsin täyttyväni väkevästä vapauden ja keveyden tunteesta, joka on puhtaan elimellistä.
Kertojamies pohtii kansallisuuttaan ja rotuaan eräänä ominaisuutenaan, joka erottaa ja yhdistää hänet suhteessa toisiin ihmisiin, tässä erityisesti naisiin. Tämä puoli kirjassa oli ehkä kaikkein mielenkiintoisin. Kertojan oma asenne sijoittaa hänet suhteessa naisiin tiettyyn asemaan. Mennessään sänkyyn uuden naisen kanssa hänen käsityksensä itsestään muuntuu ja tarkentuu. Kuten sanoin jo aiemmin, tämä on kirja ainoastaan yhdestä henkilöstä, hänen käsityksistään, ajatuksistaan, muistoistaan ja tunteistaan.
Mutta lyhyesti sanottuna, hän vahvisti viettelemiseni sillä tavoin, kirjoittamalla. Hyvä on, voi olla, että vain odotin sopivaa tilaisuutta antautua, en yritäkään väittää vastaan. - -  On upeaa, kun joku joka osaa kirjoittaa, muuttaa sinut henkilöhahmoksi, josta kerrotaan kolmannessa persoonassa.
Teos: Olin takanasi (J'étais derrière toi)
Tekijä: Nicolas Fargues
Suomentaja: Anu Partanen
Julkaisuvuosi: 2007 (alkuperäinen 2006)
Kustantaja: LIKE

lauantai 6. helmikuuta 2016

Viiden kirjan haaste

Sain blogeissa ja somessa yleisemminkin kiertäneen Viiden kirjan haasteen Mailta blogista Kirjasähkökäyrä. Ja eikun vastaamaan, tosin reippaasti myöhässä.


Kirja, jota parhaillaan luen
 
Kirjastossa oli koottu pöydällinen luettavaa parisuhteesta. Otin pöydältä Nicolas Farguesin Olin takanasi. LIKEn kustantama kirja on julkaistu suomeksi 2007. Aloitin lukemisen jo kirjastossa. Kirja kertoo uskottomuudesta, joka ei ole lempiaiheitani. Ranskalaisuus kirjassa innostaa minua kuitenkin jatkamaan.

Kirja, josta pidin lapsena
 
Lapsuudessani leimallista oli oman perheen parissa oleminen, vanhempani eivät ole koskaan olleet kyläluutia. Minulla oli kuitenkin jonkinlainen kytö olla tekemisissä myös perheen ulkopuolisten ihmisten kanssa. Alakoululaisena tätä iloa minulle tarjosi isotäti, jonka luona kävin lomilla. Isotädillä oli kirjahylly täynnä kirjoja. Luin paljon lapsena, joten toki kyläpaikkaan päästyäni otin luettavaa emännän hyllystä saatuani siihen luvan. Aunen hyllystä muistan parhaiten klassikkosadut, joista tässä esimerkkinä Grimmin veljesten sadut. Kuvan painos on julkaistu minun ollessasi jo aikuinen, mutta nuo sadut muistan juuri Lieksan reissuiltani.

Kirja, joka jäi kesken
 
Olen jättänyt paljon kirjoja kesken. Olen oppinut itsestäni ja lukemisesta sen, että hyväkin kirja voi olla minulle kammotus, jos oma mieli ei ole sopivassa vireessä kirjaan. Siksi kirjahyllyssäni makaa kymmeniä kirjoja odottamassa oman mieleni kypsymistä ja oikeaa virettä. Kirjojen ei tarvitse muuttua, minä ehkä voin.
 
Poikkeuksena tähän hienoon periaatteeseen ovat kirjat, joille en haluakaan virittäytyä. Yksi esimerkki tästä ovat Paulo Coelhon kirjat. Olen lukenut Coelhoa yhden kirjan verran kokonaan. Ostin tuon kuvassa näkyvän Veronikan. Jätin sen kesken. Jos elämäni olisi mennyt jonkin verran eri lailla, voisin olla Coelho-fani nyt keski-ikäisenä. Ei mennyt. En ole. En ajatellut tulla sellaiseksi.
 
Kirja, joka teki vaikutuksen
 
James Joycen Ulysses nimenomaan Leevi Lehdon käännöksenä on edelleen kesken. Silti se osittainkin luettunakin on minulle merkittävä kirja. Lukiessani tuota järkälettä olin juuri kirjoittamassa romaanikäsikirjoitusta. Lopetin sen työstämisen, koska Joyce on kirjoittanut Kirjan. Raakile on edelleen olemassa ja jatkan sitä joku päivä.
 
Kirja, johon palaan uudestaan
 
Kaikki Kaari Utrion kirjat ovat minulle kirjoja, joihin palaan uudestaan. Viisauttani olen hankkinut ne itselleni hyllyyn. Yksi rakkaimmista on Tuulihaukka, joka on itsenäinen jatko-osa Vaskilintu-romaanille. 

Kiitos Mai näistä kysymyksistä. En haasta nyt ketään. Silti suosittelen jokaiselle oman viiden kirjan listaamista aivan itseä varten. Minulle kirjojen muistelu toi mieleen hyviä muistoja jo edesmenneistä ihmisistä.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Kuva kustantajan sivuilta
Kirjoitan näitä merkintöjäni ennen nukkumaanmenoa, yöpäiväkirjaa. En osaa ruotsin kieltä, jolla Charlotte antaa jo sujuvasti käskyjä sisäkölle. Tämä osaamattomuus painaa minua yhä syvemmälle omiin ajatuksiini. - - On paljon yksinkertaisia asioita ja niille parvittain syntymisen tilassa olevia sanoja. Levittelen käsiäni, nyökin, hymyilen kuin idiootti, tapitan ymmärrystä anovin silmin.
Sain luettavakseni Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Viikilän kirja on ulkomuodoltaan kaunis, sen ottaa ilokseen katsottavaksi ja luettavaksi. Kansi on Jenni Noposen käsialaa. Kirja kertoo saksalaisen Carl Ludvig Engelin työstä ja elämästä Helsingissä vuosina 1816-1840. Engel on tarinan kertoja, hän kirjoittaa yöpäiväkirjaa. Yksittäiseltä vuodelta saattaa olla vain muutamia merkintöjä, vuodet vierivät ohuessa romaanissa nopeasti. Yöpäiväkirjassa fiktiivinen Engel kuvaa haaveitaan työn suhteen ja epätoivoaan valtavan tehtävän äärellä. "Kaikkinainen raahaaminen, vasarointi, naulaaminen, väkipöyrät ja vintturit. Ja jälleen olisi käytävä levolle. Suljettava silmät."

Akvarelleja Engelin kaupungista on tarina fiktiivisestä arkkitehti Engelistä. Joku voi lukea sen hyvinkin liittyneenä historialliseen henkilöön, joka on suunnitellut rakennuksia Helsingin lisäksi muihinkin Suomen kaupunkeihin. Itse halusin ajatella Engelin fiktiivisenä henkilönä. Viikilä leikittelee fiktiivisyydellä ja kirjoittaa Engelinkin pohtimaan itseään romaanihenkilönä. Kas näin:
Olemme kuin romaanihenkilöitä toisillemme, ja välillä tarkemman ilmaisun kadotessa tulen kirjoittaneeksi melko summittaisia totuuksia elämästämme. Olisikin helpointa, jos voisimme yhteisestä sopimuksesta luopua totuuden vaatimuksesta ja hyväksyä kirjesuhteiden kuvitteellisen luonteen.

Hämmästyin, kuinka läheiseksi koin kertojan, joka on mahdottoman urakan äärellä. Kuusi vuotta, uskoo Engel. Kuudessa vuodessa kaupunki tulee suunniteltua ja Engel on tehnyt työnsä. Vaimo Charlotta lähtee miehensä mukaan luotaantyöntävään paikkaan. Engel piirtää taloja, tuolin jalkoja, koristenauhoja. Hän kävelee levottomana ympäri mutaisia tai jäisiä katuja ja hyinen tuuli puhaltaa Helsingissä.

Alkupuolella kirjaa ajattelin, että Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on tarina yrittämisestä ja yksinäisyydestä. Loppua kohti yksinäisyys korostui, vanheneminen ja jokaiselle ihmiselle kuuluva lopullinen kuolema tulivat aivan liki minua lukijana Engelin ajatusten kautta. Viikilän kieli on runollista ja samaan aikaan tarkan pelkistettyä. Mieleeni tulee Ollikaisen Nälkävuosi, jossa mielestäni oli samaa armottomuuden ja kauneuden outoa samanaikaisuutta.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Akvarelleja Engelin kaupungista
Tekijä: Jukka Viikilä
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: Gummerus